Kamomillapyörre
Kirjoittaja: Ampiainen
Käänähdin silmät leimuten kohti siskoani.
”Mitä sinä juuri sanoit? En tunne Syöksaskelta kohtaan mitään!” murahdan.
”Kuitenkin saalisttetaan nyt, sitähän varten me tänne tulimme”, tuhahdan. Käännän selkäni sisarelleni ja nuuhkiin ilmaa, haistoin kanin.
”Kani!” sihahdan ja asettaudun vaanimisasentoon. Lähdin hiipimmään kohti kania. Työnsin kyntteni ulos ja olin jo loikkaamassa kunnes jostain syystä kani huomasi minut ja lähti äänähdyksen saattelemana pakoon. Murahdan ja juoksen sen perään, emme saisi menettää sitä, klaani oli nälissään. Kun oletin olevani tarpeeksi lähellä kania niin loikasin ja työnsin kyntteni syvälle kanin nahkaan mutta sen onnistui silti päästä karkuun juuri ennen kuin ehdin tehdä tappopuraisun. Olin menettänyt kanin. Nousin tuohtuneena itselleni pystyyn ja marsin takaisin paikaan jonne hiljaisuusvarjo ja muut olivat jääneet. Hekin olivat ilmeisesti saaneet vainun saalista sillä he olivat saaneet kaikki jotain: hiljaisuusvarjo oli napannu varpusen, siskoni oli napanut myyrän ja syöksyaskel päästäisen. He olivat onnekkaita. Työnsin kyntteni esiin turhauttuneena. Miksi heidän oli pitänyt onnistua kun minä en onnistunut? Nuo saalit eivät klaania pelastaisi jos tulee nälänhätä. Se kani olisi ehkä saattanut.. Kuinka olin saattanut päästä sen menemään? Syöksyaskel tassuti hymyillen luokseni ja pudotti päästäisensä.
”Sinä olisit ainsainnut saada saalista kiinni, jopa enemmän kuin me yhteensä!” syöksyaskel kehräsi.
”Miksi sitten en saanut?” sihahdan ja käänähädän turhautuneena ympäri. Nostan kuononi ilman ja yritin haistella saaliseläinten hajuja. Lopulta hetken yrittämisen jälkeen haistoin oravan ja huomaan myös mutta sekin huomasi minut. Työnnän kynnteni esiin ja lähden sitä kohti. Tätä saalista en saanut päästä karkuun! Orava kuitenkin nopeasti lähti juoksemaan kohti lähintä puutta. Juoksin niin nopeasti kuin tassuista lähti ja sen takia sain vain juuri ja juuri jarruttetua ennenkuin törmäsin puuhun. Nostan katseeni ylös päin ja näin kuinka orava kipusi ylemmäs.
”En ehkä ole taitava mutta tuota oravaa en jätä!” murahdan ja työnnän kyntteni puunkarnaan kiinni. Kipuan toiselle oksalle ja huomaan sitten syöksyaskelleen kipuavan perässäni ja jää katsomaan minua ensimmäiseltä oksalta.
”Pysy sinä siinä! Minä haluan saada tuon oravan kiinni ihan itse!” murahdan. Syöksyaskel myöntyi jäämään alaoksalle kun minä kipusin yhä vain korkeammalle. Kun olin jo todella korkealla niin viimein huomasin oravan, se huomasi taas kerran minut! Yllätyksekseni otus hyppäsi seuraavan puuhun, se oli mennyttä en osannut hyppiä puusta toiseen joten en pääsisi sen perään vaikka kuinka yritäisin! Taitaisin vain niskani! Kipuan pari hännänmittaa alemmas aijemmallleJa oksalle, seison oksalla ja katson alaspäin. Olin todella korkealla! Hiivin vielä hiljaa oksaa pidemmälle mutta kuulen yllätyksekseni rasahtavan äänen, käänän päätäni ja tajuan että oksa oli katkeamaisillaan. Silmäni laajenivat kauhusta, en ehtinyt sanoa edes hiirtä ennenkuin oksa jo katkesi. Rääkäisen säikähdyksestä ja rimpuilen kauhuissani ilmassa yritäen saada otetta jostakin, kuitenkaan en onnistunut. Oksat naarmuttavat nahkaani mutta en ollut edes tuntea sillä minua pelotti niin paljon Sujahdin yllättävän nopeasti alaspäin ja odotin että paiskautuisin lumihankeen, se ei pelastaisi minua mitenkään, olisi se ja sama vaikka siinä ei olisikaan lunta. Suljin silmäni ja ajattelin kuinka päättyisin höyhenhallan luo pimeyden metsään. Kuitenkin tunsin kuinka joku napasi minua niskanahasta kiinni ennen kuin tömähdän maahan. Raotan varovaisesti silmiäni ja vilkaisin täristen järkytyksestä ylöspäin, näin syöksyaskelleen. Tärisin silmät suurina. Syöksyaskel laskeutui varovaisesti alemmas kunnes koskettime jo maata. Käperyin täriseväksi karvapalleroksi maahan. Olisin voinut kuolla sen tyhmän oravan takia! Syöksyaskel pelasti hengeni! Tunsin vasta nyt kirvelevää kipua naarmuissa jotka olivat tulleet oksista. Tärisin ihan vain koko ajan. Olisin voinut kuolla.. Olisin voinut kuolla… Silmät lasituneina järkytyksestä hoipuroin pystyyn mutta käpälät tärisivät liikaa, ne eivät kantaneet. Lysähdin silmät lasittuneina edelleen järkyttyneenä maahan.
”Minä autan sinua” syöksyaskel lupasi. Huomasin vain syöksyaskeleen mutta.. Totahan rosmariinikynsi ja hiljaisuusvarjokin olivat vierelläni? Tai edes lähellä? Ehkä en vain huomannut heitä? Lopulta en yllätäen huomannut edes syöksyaskelleen läsnä oloa. Lasken pääni käpälilleni sillä en yllätäen jaksanut enään kannatela sitä ilmassa. Liike oli hidas… Liiankin hidas.? Silmäni lasituivat olin päätynyt shokkiin.
//hiljukka? Rosmyliini? D:
