Harakkanauru
Kirjoittaja: Ravn
Kun Tuhkajuova komensi minut yhdellä kevyellä hännänheilautuksella mukaansa ja lähti johdattamaan minua pitkin Hehkulammen viettävää rantaa, seurasin tätä mukisematta. Suupielissäni kareili vino, uhmakas hymy, joka oli hiipinyt kasvoilleni vanhemmat soturin mainittua ensi kertaa joen, joka virtasi mutkitellen Kuolonklaanin reviirin läpi ja laski sitten hiljaa kohisten peilikirkkaaseen lampeen. Osasin jo uida, sukeltaa ja jopa kamppailla vedessä, mutta alati muuttuvassa virrassa selviäminen olisi taas yksi askel eteenpäin polulla kohti täydellistä uimataitoa. Ja vaikkeivät kuolonklaanilaiset juuri uimataitoa arvostaneet, tekisi se minusta joka tapauksessa hieman kyvykkäämmän ja paremman kuin yksikään noista uppiniskaisista jästipäistä, jotka karttoivat ja pelkäsivät vettä kuin ruttoa. Mielestäni oli huvittava ajatus, että nekin soturit, joiden suuri koko ja taistelutaidot valoivat klaanitoverienkin sydämiin pelkoa ja kunnioitusta, kavahtivat vettä.
“Tässä on hyvä paikka aloittaa. Saat astinkivistä kiinni, jos virtaus alkaa tuntua liian voimakkaalta. Ja muista varoa pyörteitä, ne vetävät sinut aina pohjaan asti ja tekevät pinnalle pääsemisestä erittäin haastavaa”, Tuhkajuova selitti ja istuutui joentörmälle parin ketunmitan päähän alajuoksusta. Minä nyökkäsin ja astelin harmaankirjavan soturittaren ohi laskeutuen varovasti tummaan virtaan. Samalla sydämenlyönnillä joki iski ahnaat, jääkylmät kyntensä turkkiini ja koetti tempoa minua kauemmas rannasta. Vaikka virtaus oli voimakkaampi kuin olin kuvitellut, panin käpäläni empimättä töihin ja taistelin päättäväisesti sitä vastaan – en suostuisi olemaan vain kuin kuiva lehti, jota joki voisi oman mielensä mukaan riepotella.
Aluksi yritin uida vastavirtaan, mikä osoittautui hyvin nopeasti erittäin raskaaksi virtauksen työntäessä minua juuri toiseen suuntaan ja aaltojen paiskautuessa tuon tuosta vasten kasvojani, jolloin pääni jäi pari kertaa kokonaan veden alle. Koska osasin pidättää hengitystäni ja tiesin miten veden alla piti toimia, selvisin ilman ylenmääräistä panikointia. Seuraavaksi käännyin vaivoin myötävirtaan ja annoin joen kuljettaa minua jonkin matkaa, ennen kuin kiepsahdin poikittain ja lähdin kauhomaan tietäni kohti rantaa. Kampesin itseni puuskuttaen takaisin kuivalle maalle ja lysähdin hiekalle istumaan. Vaikka olin viettänyt joessa vain hyvin lyhyen ajan, lihaksiani särki ja sydämeni hakkasi kovaäänisesti vasten rintaani.
“Sinä jännität liikaa”, Tuhkajuova huomautti käveltyään kuuloetäisyydelle. “Rentoudu ja anna veden tehdä suurin työ. Jos olet jäykkä kuin ajopuu, virta vie sinut helposti mennessään ja uppoat varmasti.”
“Tahdon yrittää uudestaan”, henkäisin ja katsahdin raidallista soturia koettaen saada hengitykseni tasaantumaan.
“Lepää ensin hetki, sitten voit kokeilla uudestaan”, naaras tokaisi. Arvelin, ettei Tuhkajuova halunnut ottaa sitä riskiä, että tämä joutuisi pelastamaan minut vedestä mikäli voimani loppuisivat yllättäen kesken. Nyökkäsin ja keskityin nuolemaan turkkiani, jotta saisin sen edes hieman kuivemmaksi ennen kuin pulahtaisin uudestaan veteen.
// Tuhka?
// 385 sanaa
