Mahlapentu
Kirjoittaja: Elandra
Uni katosi tiehensä, kun Lauhapentu näykkäsi korvaani. Oli edes turha yrittää nukkumista, kun kerta kolli oli päättänyt, että nyt on aika nousta ylös. Nousin hitaasti ylös ja venyttelin kohmeisia lihaksiani. Haukottelin ja katselin hetken aikaa ympärilleni. Auringon ensisäteet siivilöityivät sammalverhon lävitse ja heijastuivat pesän kivisille seinille. Muut olivat vielä syvässä unessa, joten hiivimme hiljaa pääaukiolle. Jouduin siristelemään silmiäni, kun astuimme ulos hämärästä pentutarhasta. Päivä oli vasta aluillaan, mutta siitäkin huolimatta oli jo melko kirkasta. Hetken ajan silmäni joutuivat totuttelemaan kirkkauteen, mutta pian pystyin jo olla normaalisti.
”No, mitä sanot?” Lauhapentu kysyi ja kääntyi minun puoleeni. Nuoremmalla pennulla oli jälleen kerran hurjasti energiaa. En ymmärtänyt mistä se kaikki oikein tuli. Joka aamu kolli herätti minut auringonnousun hetkellä, sillä silloin saimme vasta luvan mennä ulos.
”Voisimmeko me vain hetken ajan istua tässä? Minulla on nälkä”, totesin yhä hieman unisella äänellä. Avasin suuni vielä kerran haukotellakseni. Lauhapentu istui alas ja kohautti lapojaan.
”Jos nyt sitten hetken”, hän tokaisi ja nuolaisi rintaansa. Minunkin oli täytynyt opetella itse pesemään itseni. Mäntyviiksi sanoi, että olin jo liian iso hänen pestäväkseen. Minusta tulisi oppilas kuun tai korkeintaan kahden kuluttua. Se oli alkanut hieman harmittamaan minua, koska Lauhapentu ei pääsisi kanssani samaa aikaa oppilaaksi. Kolli oli minua lähes kaksi kuuta nuorempi.
”Tästä taitaa tulla koko hiirenkorvan lämpimin päivä”, huomautin nostaessani katseeni taivaalle. Lauhapentu nousi ylös ja loikki ympärilläni innoissaan.
”Eikö nyt ole jo viherlehti?” hän kysyi.
”Ei vielä. Vasta sitten, kun ensimmäiset puissa olevat hiirenkorvat aukeavat”, sanoin rauhallisella äänellä. Minua väsytti edelleen vähän, mutta väsymys alkoi jo hellittää. Kurkkuani kuivasi.
”Käydäänkö juomassa?” ehdotin. Lauhapentu nyökkäsi ja lähti edelläni kohti vesiputouksen lampea. Loikin hänen peräänsä. Lauhapentu kumartui veden äärelle ja alkoi juomaan. Kasvoilleni piirtyi virne, kun sain loistavan ajatuksen. Iskin käpälälläni vettä niin, että vesi roiskui Lauhapennun kasvoille. Kolli kiljaisi ja loikkasi taaksepäin. Sitten hän alkoi nauraa. Lauhapennun nauru sai minutkin ensin hymyilemään, jonka jälkeen nauramaan. Hetken me vain nauroimme siinä kahdestaan. Kun nauru alkoi hellittää, katsoimme toisiamme hetken silmiin. Aavistin jo Lauhapennun suunnitelman, joten lähdin loikkimaan kauemmaksi lammesta. Lauhapentu nyrpisti nenäänsä ja loikki luokseni.
”Miten arvasit mitä olin tekemässä?” kolli kysyi ja kallisti päätään.
”Sinun katseesi ja ilmeesi kertoi sen. Katsoit ensin minua ja sitten lampea, jonka vuoksi arvasin aikeesi”, selitin hymyillen leveästi. Kolli nyökkäsi.
”Käydäänkö nyt ihan oikeasti vain juomassa?” Lauhapentu kysyi.
”Käydään vain”, naurahdin ja juoksin Lauhapennun edellä takaisin lammelle. Kumpikaan ei yrittänyt mitään, vaan joimme vain raikasta vettä. Sen jälkeen kävelimme rinnakkain kaatuneen kuusen toiselle puolelle. Menimme aina tuoresaaliskasalle saakka todetaksemme vain sen olevan tyhjä. Joku sotureista kantoi juuri viimeistä saalista sotureiden pesälle. Katsoin hiukan pettyneenä Lauhapentua.
”Odotetaan metsästyspartion saapumista”, hän ehdotti ja istui alas.
”Joo! Jäädään tähän vartioimaan, jotta kukaan ei vie meidän saaliitamme!” ehdotin. Lauhapentu nyökkäsi ja jäi istumaan vierelleni. Suoristin selkäni näyttääkseni ylväältä soturilta, joka odotti ruokaansa.
”Leikitäänkö syömisen jälkeen taistelevia sotureita?” kysyin parhaalta ystävältäni.
//Lauha?
// 463 sanaa
