Rosmariinipentu
Kirjoittaja: Saaga
Maistelin ilmaa ympärilläni ja availin sitten pikku hiljaa silmiäni. Olin avannut silmäni ensikerran jo aikoja sitten mutta joka kerta, kun avasin ne taas oli kaikkea uutta nähtävää ja ihmeteltävää. Kierähdin selälleni hiukan kömpelösti ja tuijottelin sivulleni kohti pentutarhan uloskäyntiä kohti. Sen jäkäläverhon pienistä raoista tulvi valoa lattialle. Katselin, kun jäkäläverho heilahteli vienon tuulen mukana ja valopilkut tanssivat maassa. Hetkisen päästä tylsistyin ja käännyin emon vatsaa kohti. Siirsin katseeni emon naamaan ja tarkastelin tuon piirteitä. Yhtäkkiä emon silmät avautuivat. Hän käänsi väsyneen sinisen katseensa minuun. Tapitin häntä suurin kiinnostunein silmin. Emon valkoinen turkki oli aivan erilainen, kuin Rosmariinipennun. Sisaren turkki oli vaalean oranssi ja raidallinen. Sen lisäksi siinä oli vielä pieniä kiharoita. Höyhenhallan turkki taas oli valkoinen ja pehmeä. En tiennyt minkä näköinen itse olin. Olisin halunnut nähdä itseni jostain. Näin vaan tassuni ja jos oikein kurotin näin selkäni mutta sitä en uskaltanut yrittää. Selkäni voisi vaikka mennä rikki!
“Miltä minä näytän?” kysyin, kun Höyhehnhallan katse kohdistui minuun. Emo näytti hieman hämmästyvän mutta mietiskeli hetken.
“Sinulla on harmaa raidallinen turkki ja siniset silmät. Miten niin?” hän vastasi. Mietin hetken. Sain kuvitelman koottua päähäni. Kaunis harmaa raidallinen kissa siis ja tietysti kauniit siniset silmät. Olin tosi ylpeä.
“Kiitos. Sinullakin on siniset silmät. Ovatkohan ne saman sävyiset kuin minun?” kysyin. En edes odottanut vastausta vaan nuolaisin rintaani. Harmaat karvat olivat sotkussa nukkumisen jäljiltä.
“Näytät tosi paljon isältäsi”, emon nauku yllätti minut. Nostin pääni ja katsahdin häneen. Olin nähnyt isäni kerran mutta hän oli nyt Eloklaanin leirissä vartioimassa heitä. En tiennyt siitä paljoakaan mutta epälin, että Eloklaanin kissat yrittivät tappaa meidät kaikki joten heidät oli saatava kuriin ennen kuin he pääsisivät tekemään pahojaan.
“Voinko mennä ulos leikkimään?” kysyin ja vilkaisin jäkäläverhon suuntaan. En ollut nähnyt koko leiriä vielä kunnolla mutta haluaisin nähdä sen. Pieniltä vilauksilta jäkäläverhon takaa leiri näytti suurelta.
“Katsotaan sitten, kun Kamomillapentu herää”, Höyhenhalla vastasi rauhallisesti. Hänen äänenpainonsa oli vakaa ja lempeä. Minua kuitenkin ärsytti etten saanut mennä. Vaikka rakastinkin siskoani juuri nyt minulla oli tylsää ja halusin tehdä jotain kivaa.
“Ihan totta. Miksi en voisi?” naukaisin ärsyyntyneenä ja tuhahdin.
“Hyss! Voit vaikka mennä katsomaan onko Mäntyviiksi hereillä mutta anna sisaresi nukkua tai et pääse ollenkaan ulos tänään”, emon ääni oli käskevä joten päätin totella. En halunnut evätä mahdollisuuksiani päästä ulos. Nousin ylös ja tassutin toista makuusijaa kohti. Tiesin ikikuningattaren nukkuvan siellä. Hän oli leikkinyt minun ja Kamomillapennun kanssa sammalpallolla, kun Höyhenhalla oli halunnut olla yksin. Emo oli paljon yksinään eikä vaikuttanut pitävän muiden kuin vain ystävänsä Kärppämyrskyn seurasta. Ymmärsin häntä. Muut kissat olivat joskus tosi rasittavia! Varsinkin, jos he eivät antaneet tehdä mitä halusi. Pyh! Miksen vain voinut mennä ulos? Ihan typerää. Lampsin Mäntyviiksen makuusijaa kohti. Kuningatar näytti olevan umpiunessa. Huokaisin ja käännyin pois. Kompuroin vielä vähän käpälilläni, sillä en ollut vielä ihan oppinut hallitsemaan raajojani, joten miltei kompastuin mutta, kun saavutin taas tasapainoni jatkoin matkaa. Tassutin pentutarhan reunamalle ja tungin käpäläni niin lähelle kivistä seinää, kun vain sain. Kaivoin pienin sulavin liikkein kylmähköä maata. En tiennyt mitä olin tekemässä mutta se tuntui jollain tavalla emoa vastaan kapinoinnilta, joten jatkoin kaivamista tarmokkaasti. Pian kolo oli jo niin syvä etten ylettänyt kaivamaan enempää. Käpäläni olivat aivan mullassa. Liattuani turkkini oikein kunnolla multaan tassutin takasin makuusijallemme. Emo oli taas unessa. Ihan typerää! Huokaisin ja lysähdin istumaan mutaisena ja ärsyyntyneenä.
