Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Jääviilto oli kuin pentu, vihainen siitä, ettei saanut jotain, minkä olisi halunnut ja jonka kuvitteli kuuluvan hänelle. Varmasti jokaiselle muulle Kuolonklaanissa oli sanomattakin selvää, miksi minä olin Jääviiltoa sopivampi tehtävään. Hän oli liian räjähdysherkkä ja aggressiivinen, puhumattakaan siitä, miten ilkeä kolli oli muille ilman syytä. Jääviillon olisi pitänyt hiukan hioa vuorovaikutustaitojaan. Olisin voinut sanoa kaiken tämän ääneen, mutta en kokenut halua kääntää veistä haavassa. Sitä paitsi tunsin outoa myötätuntoa soturia kohtaan. Jääviilto ei tosissaan vaikuttanut käsittävän, miksi Henkäystähti ei ollut valinnut häntä. Epäilemättä hän tunsi olonsa petetyksi. Kuten punertavaturkkinen kolli sanoikin, hän oli ollut aivan Henkäystähden ensimmäisten tukijoiden joukossa. Minä olin hypännyt kelkkaan myöhemmin.
”Olen varma, että Henkäystähti arvostaa sinua. Hän määräsi sinut tappamaan Punatähden: ei hän olisi uskonut sellaista tehtävää kissalle, johon ei luottaisi ja jota ei pitäisi suuressa arvossa”, selitin tietäen, että katuisin varmasti tulevaisuudessa Jääviillon lohduttamista. Oikeastaan kaduin sitä jo heti seuraavalla hetkellä, kun Jääviilto avasi taas suuren suunsa.
”Tietysti hän arvostaa minua!” punaruskea soturi tuhahti ja katsoi minua kuin tyhmää. ”Henkäystähti on vain itsekäs eikä halua antaa minulle liikaa valtaa! Hän varmaan pelkää, että olisin häntä parempi sen käyttämisessä.”
”Varmaan”, murahdin sarkastisesti ja pyöräytin silmiäni. Miksi ihmeessä välittäisin Jääviillon herkistä tunteista, kun hän tuntui olevan näin pihalla? Yhtäkkiä kollin seura alkoi käymään jälleen hermoilleni, ja koin parhaaksi poistua paikalta omaan rauhaani.
”Kuulustellaan joitain epäiltyjä huomenna partiossa”, sanoin ja nousin seisomaan pudistaen turkiltani sille pudonneen kuivuneen lehden. En jäänyt enää kuuntelemaan Jääviillon vastausta, sillä en halunnut antaa hänelle mahdollisuutta perääntyä tai alkaa inttämään vastaan, vaan pyyhälsin pois paikalta.
Kuten eilen Jääviillolle ilmoitin, partioita järjestellessäni ilmoitin itseni, hänet sekä Kyyhkypyrähdyksen ja Leppävarjon aurinkohuipun rajapartioon. Kenties olisi ollut järkevää ottaa mukaan joku kolmaskin kuulustelemaan, jotta meillä olisi ollut ylivoima. En kuitenkaan halunnut enää sotkea yhtään enempää kissoja mukaan asioihini. Sitä paitsi, kuten Jääviillollekin sanoin, olisi tämä hoidettava hienovaraisesti. En todellakaan halunnut koko klaanin tietävän tekemisistäni, sillä silloin saisin ensinnäkin vain lisäpaineita, toiseksi petturi saisi varoituksen etsinnöistäni. Oli parempi toimia hiljaa ja salassa.
Odottelin Jääviillon kansa uloskäynnillä kahta nuorempaa soturia. Katsoin häntä terävästi: vaikka Jääviilto oli vakuutellut kykenevänsä tehtävään, ei häntä tunnettu mitenkään erityisen varovaisena kissana. En todellakaan antaisi kollin pilata kaikkea.
”Muista mitä sanoin: meidän on toimittava hienovaraisesti”, sanoin siristäen kollille epäilevästi silmiäni. Jääviilto tuhahti.
”Pidätkö minua aivan tyhmänä?” hän sihahti takaisin juuri, kun kaksi muuta soturia saapui paikalle. Soturin kasvoilla oli edelleen kireä ilme, mutta hän ei toisten edessä enää alkanut minua sättimään. Hyvä niin.
”Käydään läpi Eloklaanin raja. Sen kanssa ei voi olla liian tarkkana näinä aikoina”, ilmoitin partiolle, vaikka rajojen turvallisuus ei ollutkaan mielessäni aivan etualalla tällä hetkellä. Tämän partion tarkoitus oli aivan jotain muuta kuin klaanimme reviirin turvaaminen, ja toivoin, että löytäisin syyllisen näiden kahden epäillyn joukosta.
”Mennään sitten”, murahdin ja lähdin astelemaan ulos leiristä. En oikeastaan ollut ajatellut tarkemmin, miten kuulusteleminen tulisi tapahtumaan. Tietenkään emme varsinaisesti kuulustelisi heitä; meidän olisi naamioitava kysymykset osaksi jotain tavallista keskustelua. En halunnut liikaa suunnitella sanomisiani etukäteen, sillä sitten keskustelu olisi luonnotonta, mikä todennäköisesti vain saisi Kyyhkypyrähdyksen ja Leppävarjon epäluuloisiksi.
//Jää?
KP-boosti käytössä
