Karhumyrsky
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Siristin hiukan silmiäni. Oppilaani reaktio yllätti minut toden teolla. Olin odottanut vähintäänkin leveää hymyä tai jotain siihen suuntaan, kun Punatähti oli nimittänyt hänet -tassuksi ja asettanut naaraan koulutuksen minun vastuulleni. Mutta näemmä olin ollut pahemman kerran väärässä. En enää edes tiennyt, kummalle olin vihainen: Villitassulle tämän kiittämättömyydestä, vai itselleni siitä, että olin elätellyt turhia toiveita toimivasta ystävyyssuhteesta.
Suru kuristi kurkkuani ja kiukku kupli suonissani kuumana. Vedin henkeä hieman vapisten, mutta pakotin itseni pysymään tyynenä. Jos tuo kakara kerran halusi heittäytyä hankalaksi, niin tehköön sitten niin. Suorittaisin velvollisuuteni hänen mestarinaan kunniallisesti loppuun saakka, eikä meidän tarvitsisi olla enää sen jälkeen missään tekemisissä.
”Pidän pääni tämän asian kanssa”, sanoin tylysti, suomatta naaraalle katsettakaan. ”Me palaamme nyt leiriin. Sinä haet syömistä ja painut sitten suorinta tietä nukkumaan. Aloitamme varsinaiset harjoitukset vasta aamulla. Onko selvä?”
Oikeastaan en edes antanut oppilaalle tilaisuutta vastata, sillä nousin ripeästi jaloilleni ja lähdin johdattamaan meitä takaisin leirin suuntaan vimmoissani. Tällä kertaa Villitassu ei edes yrittänyt saavuttaa minua askelissani, vaan pysytteli kiltisti taka-alalla.
Raotin hitaasti silmäluomiani. Nostin varovasti päätäni ja vilkaisin ympärilleni. Suurin osa sotureista nukkui yhä, mutta huomasin useita tyhjiä paikkoja, joista osasin päätellä olevan jo melko myöhäinen aika herätykselle.
Nousin istumaan ja ensitöikseni siistin kastanjanruskean turkkini. Siitä roikkui pikkuroskia ja muuta sälää, eikä se muutenkaan ollut mitenkään erityisen kehuttavassa kunnossa. Siitä sai kiittää levottomia unia, jotka olivat kiusanneet minua läpi yön.
Saapuessani aukiolle, edellispäivän tapahtumat palasivat taas elävänä mieleeni. Villitassu näkyi harjoittelevan vaanimista lähellä oppilaiden pesää. Naaraan oli siis täytynyt herätä jo hyvissä ajoin ennen minua. Heilautin hännäntöpöäni ärtyneenä.
”Huomenta. Menitkö sinä ollenkaan nukkumaan?” olin muka vitsailevinani, mutta lämminhenkinen aamunavaukseni ei näyttänyt tekevän vaikutusta naaraaseen. Ei enää sen jälkeen, mitä välillämme oli tapahtunut.
”Aurinko on korkealla. Meidän pitäisi olla jo menossa”, Villitassu sanoi hieman syyttävästi. Hän oli osittain oikeassa: en olisi saanut nukkua näin pitkään, mutta hänpä ei ollutkaan se, joka täällä jakoi käskyt.
”Minä asetan aikataulut, et sinä”, murisen ja loin tuohon tuiman katseen. Naaras luimisti jälleen korviaan. Raivostuttava tapa, jos minulta kysyttiin. Kuolonklaanilaisen kuului osoittaa tietynlaista kunnioitusta vanhempiaan kohtaan, muttei heittäytyä täydeksi nössöksi näiden edessä.
”Tänään harjoittelemme taistelemisen perusteita”, kerroin johdatellessani tätä piikkihernetunnelin suuntaan. ”Vaanimisesi on jo hyvällä mallilla, joten ehdimme perehtyä saalistukseen myöhemminkin.”
Hiljaisuudesta päätellen Villitassulla ei ollut mitään sanomista siihen, joten annoin olla. Ehtisimme puhua paikan päällä.
Vaikka en myöntänytkään sitä ääneen, minua harmitti tapahtunut. Enhän minä voinut mitenkään tietää etukäteen, että meidän juttumme syvenisi ihan ystävyystasolle. Naaras oli kuitenkin puhkaissut kuplani ja herätellyt minut kylmään todellisuuteen, jossa me emme voisi enää olla ystäviä nyt kun hän oli minun oppilaani ja minä hänen mestarinsa.
Pysähdyin vasta kun saavuimme metsään. Etsin meille sopivan aukion ja ryhdyin aloittelemaan päivän ohjelmaa, jonka olin suunnitellut hyvissä ajoin.
”Meillä on kyllä aikaa, joten voimme hyvin aloittaa ihan yksinkertaisista jutuista”, sanoin saatuani ääneni kulkemaan. ”Tärkeää on muistaa pysytellä kaiken aikaa valppaana ja valmiina toimimaan.” Huomasin vähän matkan päässä kepin. Tassutelin sen luo ja noukin sen hampaisiini, jonka jälkeen asetin sen pystyyn erään suuren sammaleisen kivenlohkaren viereen. ”Tässä on ensimmäinen kohteesi. Kuvittele että tuo kivi tuossa vieressä on Mäntyviiksi, Sammalpentu, Sumusilmä ja Naarmunenä – kaikki yhdessä. Heidän kimppuunsa on käymässä hyökkääjä, ja sinun on osattava tähdätä iskusi siten, ettet satuta klaanitovereitasi. Tajusitko homman jujun vai tarvitseeko selittää toiseen kertaan?”
”Tajusin kyllä”, Villitassu vilkaisi minua nuivasti.
Katsoin kuinka hän asettautui matalaksi ja lähti liikkumaan kohti vastustajaa. Pysäytin hänet siihen paikkaan:
”Muuten hyvä, mutta sinun on oltava nopeampi liikkeissäsi. Muistatko mitä näytin sinulle silloin kerran? Nopea pudottautuminen alas ja sitten syöksy vihollisen kimppuun.”
Villitassu nyökkäsi hitaasti. Aistin hänessä turhautumista, enkä osannut sanoa kohdistuiko se minuun vai vikaan menneeseen aloitukseen.
”No niin, tee se uudestaan”, kehotin ja istahdin seuraamaan naaraan tekemistä pienen välimatkan päähän tuosta.
Tällä kertaa Villitassu pudottautui ketterämmin vaanimisasentoon ja suorastaan liukui havunneulasten peittämän maalattian poikki kepin luo. Näppärästi hän kumosi sen toisella etutassullaan ja viskasi sen kauemmaksi kivestä.
”Tuo nyt oli helppoa”, mau’uin ja tassuttelin hänen vierelleen. ”Seuraavaksi saat kokeilla hyökkäystäsi käytännössä – eli siis minuun.”
Asetuin seisomaan kiven viereen juuri siihen kohtaan, jossa keppi oli vielä hetki sitten ollut pystyssä. Villitassu silmäili minua epäluuloisesti, mutta kohautti sitten lapojaan ja tassutteli takaisin lähtöpaikalle.
”Voit aloittaa, kun olet valmis”, tokaisin ja otin tukevamman asennon siltä varalta, että naaras todella onnistuisi yrityksessään tyrmätä minut. Katsoin häntä odottaen hyökkäystä.
//Villi?
//693 sanaa
