Sähkötassu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Tassutimme ripein askelin Jyrkänneloikan luokse, jonka katse hohkasi tavallista vihaisempana huomatessaan, ettei meillä ollut saalista mukanamme.
”En antanut äänimerkkiä vielä”, kolli murahti ja siristi silmiään tyytymättömänä. Päätin hoitavani puhumisen, sillä olin huomannut onnettomuuspaikalla Lehtitassun silmissä jotain, mitä hän ei halunnut esitellä. Pakokauhua. En minä tuominnut kissaa tunteista, sillä jokaisella niitä oli, mutta Lehtitassun kovan perusluonteen tietäen halusin antaa hänelle lisäaikaa tunteidensa käsittelyyn ja niiden hallitsemiseen. Hän olisi ollut kiitollinen jos olisi tiennyt. Olin hieman huolissani naaraasta, sillä tiesin hänen menneisyydestään. En kuitenkaan tiennyt miten muutenkaan olisin auttanut häntä, kuin olemalla hiljaa. Uskoin, että hän ei halunnut puhua. Enkä halunnut minäkään.
”Löysimme Lintusielun ja Pilvihallan ruumiit. Täällä, lehtikuusilaaksossa on nyt se, joka on syyllistynyt muihinkin kuolemiin. Näin hänet, mutta luulin häntä Lehtitassuksi”, selitin sen enempää kiertelemättä. Mestarini pupillit laajenivat, jonka jälkeen hän nousi ylös ja käski näyttää tietä. Hän myöskin komensi meitä pysymään tiiviisti yhdessä täällä riehuvan murhaajan takia.
Saapuessamme paikalle, kaikki oli tismalleen samalla lailla kuin sieltä lähteissämmekin. Jyrkänneloikka tassutti aukiolle ja katseli siellä vallitsevaa kaaosta vakavana.
”Minä voin kantaa Lintusielun”, tarjouduin, sillä ensinnäkin olin fyysisesti vahva ja toiseksi halusin hoitaa sen mieluummin itse, kuin sysätä sen Lehtitassun harteille. Jyrkänneloikka nyökkäsi ja sitten tassutti itse suurikokoisen Pilvihallan luokse. Kun olimme saaneet vainajat mukaamme, lähdimme kulkemaan kohti leiriä. Tunnelma oli synkkä ja kaikki olivat hiljaa. Jokainen oli vaipunut omiin ajatuksiinsa.
Saavuimme leiriin ja vastassamme oli monen kissan enemmän ja vähemmän järkyttyneet katseet. Kävelin leiriaukion keskikohtaan ja laskin Lintusielun varovasti maahan Pilvihallan vierelle. Lintusielun puhtaanvalkoinen turkki oli peittynyt tahmeaan helakanpunaiseen vereen. Käännyin pois sanomatta mitään ja tassutin leirin varjoihin katselemaan muiden kissojen tekemisiä, sillä se oli minun tapani saada ajatukseni purettua. Näin mielessäni vieläkin sen sotkuisen aukion. Se kuva hieman vainosi mieltäni ja vaikka en tuntenutkaan syvää järkytystä, sisälläni tuntui kuristava ahdistus. Pelkäsin sitä, että koska tämä kissa kajoaisi minun perheeseeni.
Näin kuinka Lehtitassu suuntasi nopeasti parantajanpesälle – luultavasti veljeään etsimään. Minua jäi hieman vaivaamaan, oliko naaras oikeasti kunnossa, vaikkei se minulle kuulunutkaan. Jotenkin se, että olimme jakaneet yhdessä sen karmean hetken, sai minut tuntemaan jonkinlaista vastuuta siitä, että minun tulisi mennä varmistamaan hänen vointinsa. Ei se tarkoittanut, että pitäisin Lehtitassusta tai mitään sellaista, se olisi voinut olla kuka vain ja silti toimisin samoin.
En huomannut ajankulua ollenkaan ja kun vihdoin havahduin todellisuuteen kissojen elämän tarkkailusta, oli jo melkein pimeää. Panin merkille, kuinka aukion poikki kävelevä Punatähti huomasi minut ja lähti lähestymään minua. Kollin ollessa tarpeeksi lähellä, nyökkäsin tälle tervehdyksen, joka sisälsi kunnioitusta, vaikka minua olikin hieman jäänyt kaivelemaan Punatähden antama rangaistus. Tiesin rangaistuksen olevan oikeutettu, mutta kolme kuuta oli järkyttävän kauan.
”Hei Sähkötassu. Jyrkänneloikka kertoi sinun nähneen kissan, joka saattaisi olla tämän kaiken takana. Onko sinulla yhtikäs mitään näköhavaintoja?” päällikkö kysyi silmissään kaukainen epätoivo. Huokaisin pudistaen päätäni:
”En katsonut tarkasti. Luulin häntä Lehtitassuksi ja annoin asian olla.” Ääneni oli tavallista vaimeampi. Kai ruumiin näkemisellä -ja varsinkin ensimmäistä kertaa- oli jokaiseen jonkinlainen psykologinen vaikutus, vaikkei se heille itselle olisikaan selvää. Se oli eri asia, jos näki kuolleen kissan valvojaisissa, sillä kissat siistittiin niitä varten ja he näyttivät vain nukkuvan. Kun näki kissan tuoreeltaan tapettuna, se oli eri asia.
”Kiitos kuitenkin”, punaruskea kolli naukui nyökäten, jonka jälkeen poistui paikalta. Kissoja alkoi kerääntymään valvojaisiin. Huomasin myös Lehtitassun saapuneen takaisin aukiolle. Hän istui aivan leirin laidalla yksikseen katse johonkin kaukaiseen kohotettuna. Nousin ylös, sillä halusin mennä tekemään jotain minulle erittäin epätavallista, nimittäin kysymään kissan vointia. Se ei kuulunut ollenkaan tapoihini, sillä ylimääräinen jutustelu oli tarpeetonta. Tassutin tyyni ilme kasvoillani oppilaan luokse ja naaraan huomatessa minut, hänen katseensa painui hetkeksi minuun, jonka jälkeen hän vilkaisi muualle.
”Hei”, tervehdin hiljaa avaten keskustelun. Oppilas nyökkäsi tervehdyksen, samalla näyttäen siltä, kuin miettisi visiittini tarkoitusta. Kissan kasvot olivat aivan yhtä hyvin hallitut kuin yleensäkin, eikä niistä voinut enää lukea päivän tapahtumia.
”Halusin tulla vielä kysymään oletko kunnossa? En tullut arvostelemaan, haluan vain tietää” sanoin ja katsoin Lehtitassua vähän oudosti sivusilmällä. Oloni ei ollut kaikista luonnollisin, mutta halusin oikeasti tietää. Äänessäni saattoi olla aivan pienesti havaittava murunen myötätuntoa, mutta silti päällepäinen olemukseni oli tavanomaisen tyyni.
//Lehti?
653 sanaa (KP-BOOSTI)
