Karhumyrsky
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Työnnyin kuusen oksien lomasta aukiolle, jossa oli vielä tähän aikaan aamusta rauhallista. Vain muutama kissa näytti olevan hereillä lisäkseni – mukaan lukien Villisielu. Pilkukas kissa näytti lopettelevan ateriaansa leirin reunalla, ja hänen uusi oppilaansa Pähkinätassu istui ryhdikkäänä lähellä leirin uloskäyntiä.
”Huomenta. Olette kaiketi lähdössä ulos harjoittelemaan?” Tassutin ystävättäreni luo. Naaras käänsi siniset silmänsä minuun, ja niihin syttyi lämmin tuike.
”Jo vain. Hiomme tänään Pähkinätassun vaanimista”, soturi ilmoitti ylpeästi ja taipui pesemään rinnastaan törröttävän karvatupon sileäksi. ”Mitä sinulla on mielessä?”
Kohautin laihoja lapojani, ja kasvoilleni levisi ilkikurinen virnistys. ”En mitään erityistä. Käyn kaiketi kävelemässä metsässä ja muistelen niitä hyviä vanhoja aikoja, jolloin minulla oli oppilas koulutettavanani.”
Villisielu naurahti ja kosketti kuonollaan omaani. ”Selvä on sitten, vanhus, kunhan et vain riko itseäsi”, hän kiusasi ja käveli sitten ohitseni oppilaansa luokse. Katsoin hänen peräänsä kuin lumoutuneena, kunnes onnistuin ravistamaan itseni alas pilvilinnoista ja takaisin leiriin.
Villisielulta jääneistä vesimyyrän rippeistä minulle muistui mieleeni oma tyhjyyttään valittava vatsani. Astelin tuoresaaliskasalle ja valikoin sen päältä itselleni nuoren, pulskan hiiren ja asetuin syömään sitä lähelle lampea, jonka takana sijaitsi Punatähden pesä.
Aloin miettiä, millaista oli olla päällikkö. Kun olisi loputtomasti valtaa käskyttää muita ja voimaa vallata lisää saalistusalueita osaksi pientä mutta mahtavaa valtakuntaa. Ajatus johtoasemasta tuntui kieltämättä houkuttelevalta, ja jos tilanne olisi toisenlainen, voisin jopa haluta varapäälliköksi. Mutta tiesin, että klaanissa oli paljon minua kokeneempia ja korkeammassa arvoasemassa olevia kissoja, jotka tulisivat epäilemättä valituksi minua todennäköisemmin.
”Eikö sinulla ole parempaa tekemistä kuin syödä kaiken aikaa? Tuoresaalit hupenevat silmissä.” Nostin katseeni Turmaloikkaan, joka seisoi edessäni ja piteli terävissä hampaissaan mehevää myyrää. ”Toiset täällä tekevät töitäkin ruokansa eteen.”
”Paraskin puhuja”, tuhahdin vaivautumatta tekemään tilaa viereeni änkeävälle soturille. ”Itse näytät siltä kuin olisit syönyt jo vuoden edestä riistaa.” Pisteliäs puhetapani ei suinkaan ollut vihamielisyyden merkki; Turmaloikka oli lähimpänä kissaa, jota saatoin kutsua ystäväkseni.
Tummanharmaa tabbykuvioinen kissa tuhahti. Hän otti haukun myyrästään eikä sanonut mitään pitkään aikaan, kunnes hänen mieleensä näytti juolahtavan jotakin.
”Mitä sinun ja Pimentovarjon välillä on?”
Olin vähällä nielaista palasen hiirestä alas väärästä kurkusta. ”Mitä?”
”Kuulit kyllä. Näin sinut ja Pimentovarjon tässä yksi ilta ulkona yhdessä.” Turmaloikan ääni oli syyttävän kuuloinen. Ihan kuin olisin tehnyt jotakin erityisen pahaa häntä kohtaan.
”Me vain satuimme samaan paikkaan samaan aikaan”, puolustauduin. Turmaloikka näytti siltä ettei ollut varma oliko sanaani luottamista. ”Voit ihan rauhassa jatkaa hänen liehittelyään, minulla on toinen mielessäni.”
”Villisieluko?” tämä puuskahti epäuskoisesti. ”Eikös hän ole melko hyvissä väleissä sen sinun velipuolesi kanssa? Hän ja Lauhalaukka ovat oikein herttainen pari – piankos he julkistavat olevansa kumppaneita.” Tiesin Turmaloikan härnäävän minua tahallaan, mutta en voinut olla panematta merkille hänen kiusantekoaan. Villisielu – ja eritoten Lauhalaukka – oli minulle arka aihe.
”Varo sanojasi. Lauhalaukka ei tiedä, kenet on tullut haastaneeksi”, murisin hiljaisella äänellä ja katsoin kylmästi soturien pesän suuntaan, ikään kuin olisin voinut nähdä kirjavan kollin tuuheiden oksien läpi nukkumassa sammalillaan.
”Ihan miten vain.” Turmaloikka kurkotti kielellään nappaamaan viimeiset rippeet myyrästä irti viiksistään. ”Jos sinulla ei ole juuri nyt mitään erityistä, voisimme käydä harjoittelemassa taisteluliikkeitä. Taitoja on hyvä verestää useamminkin kuin vain taistelutilanteissa.”
Söin nopeasti hiireni loppuun ja siistin hieman kastanjanruskeaa turkkiani, josta sojotti sieltä täältä muutama hajanainen karva holtittomasti. Sen jälkeen seurasin Turmaloikkaa piikkihernetunnelille ja edelleen ulos leiristä. Tästäkin päivästä oli tulossa kuuma ja hiostava, joten meidän ei kannattaisi viipyä kauaa.
Liikuimme ääneti havuneulausten ja pehmeän hiekkapohjan päällä. Puut kohosivat ympärillämme uljaina ja väkevinä, ja meidän onneksemme ne tarjosivat hyvin suojaa kuumasti porottavalta auringolta. Päädyimmekin valikoimaan harjoistuspaikan aivan suurten kuusten ja mäntyjen juurelta, jossa oli viileämpää.
”Aloita sinä ensin”, kehotin Turmaloikkaa, jota ei tarvinnut kahta kertaa pyytää: kolli syöksyi kimppuuni kuin äkäinen pöllöemo. Rääkäisin ja lensin maahan törmäyksen voimasta. Tummanharmaa soturi kaavaili ilmeestä päätellen jo uutta hyökkäystä, mutta kompuroin nopeasti takaisin tassuilleni ja hoippuroin kauemmaksi tuosta.
”Hulluko olet!” Syljeskelin neulasia suustani, enkä uskaltanut irrottaa katsettani arvaamattomasta soturista pieneksi hetkeksikään. ”Mitä tuo nyt oli?!”
Turmaloikka ojenteli pitkiä kynsiään varsin tyytyväisen oloisena itseensä. ”Sinähän annoit minulle luvan aloittaa”, hän huomautti. Ja tottahan se oli: olin antanut soturille luvan. En kuitenkaan ollut tarpeeksi varuillani ennen kollin iskua.
”Anna kun minä näytän sinulle”, sihahdin hampaitteni takaa ja loikkasin Turmaloikkaa kohti. Soturi tuijotti minua hölmistyneenä ja yritti juosta pois altani, mutta kuten mikä oli jo odotettavissa, kolli onnistui möhlimään sen ja kompastumaan omiin jalkoihinsa. Pudottauduin hänen päällensä ja päästin voitonriemuisen ulvaisun.
”Karhumyrsky?” Havahduin hurmiostani kuulessani tutun nau’unnan takaani. Kurkistin lapani yli ja näin Villisielun seisomassa puun alla oppilaansa Pähkinätassun kanssa. Kaksikko katsoi meitä varautuneen näköisinä.
”Ai hei”, naurahdin ja hyppäsin pois ystäväni päältä. Turmaloikka tuhahti ja kömpi itsensä takaisin jaloilleen, ja ravisti paksun turkkinsa puhtaaksi neulasista ja muusta pikkuroskasta. ”Me olimmekin tässä harjoittelemassa. Entä te?” Katsoin Villisielua vaivaantuneena. En olisi halunnut hänen näkevän äskeistä, kun näytin siltä, että olisin menettänyt malttini vanhempaan soturiin.
//Villi? Pähkinä?
//763 sanaa
