Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Istuin tuttuun tapaani soturien pesän ulkopuolella odottamassa, että klaanin varapäällikkö Henkäysvarjo jakaisi partiot. Aurinko oli huipussaan, mutta ei enää lämmittänyt samalla tavalla kuin viherlehden aikaan; lehtisade oli jo edennyt pitkälle, ja muutama kuu sitten vihreinä tuulen mukana lepattavat lehdet olivat vaihtaneet värinsä eri punaisen, oranssin ja keltaisen sävyiksi. Päivät tuntuivat kylmenevän koko ajan.
Henkäysvarjo asteli esiin Punatähden pesästä, jossa hän oli ilmeisesti keskustellut jostain päällikön kanssa. Kolli saapui leirin aukiolle, loi nopean silmäyksen hänen ympärillään odottaviin klaanikissoihin, ja alkoi sitten jakaa partioita.
Minä en ollut tänään yhdenkään partion johdossa. Olin oikeastaan tyytyväinen siihen, juuri nyt minun ei tehnyt mieli ottaa vastuuta muista kissoista. Olin nukkunut viime yön kehnosti, heräillen läpi yön soturien pesän ulkopuolella lentelevän linnun viserrykseen. Aamulla herättyäni katkonaisesta unestani tein parhaani löytääkseni ja tappaakseni tuon kutaleen, mutta tietenkään elukasta ei näkynyt jälkeäkään.
”Varjokarva, johdat aurinkohuipun metsästyspartiota”, Henkäysvarjo sanoi pienelle kollille, joka nyökkäsi ja alkoi sitten tähyillä ympärilleen etsien jäseniä partioonsa. Valikoituaan joukkoonsa lähellä istuneen Hiutaleviiksen, soturin katse osui minuun.
”Pimentovarjo, tule partioon”, hän kutsui ja seisahduin venyttäen toista takajalkaani. Astelin Varjokarvan luo, koska kyseessä oli aurinkohuipun partio, lähtisimme heti kun partio olisi kasassa.
”Voinko minäkin tulla, Varjokarva?”
Vilkaisin taakseni, kun tunnistin äänen kuuluvan Turmaloikalle. Kolli oli käyttäytynyt viime aikoina oudosti. Hän tuntui olevan seurassani yhä enemmän ja enemmän, joskus, kuten nyt, kolli tuntui jopa hakeutuvan samoihin tehtäviin.
Toivoin, että Varjokarva kieltäytyisi, mutta tietenkään hänellä ei ollut mitään syytä siihen. Se, että en tullut toimeen Turmaloikan kanssa ei ollut mikään salaisuus, ja muut klaanin kissat varmasti näkivät sen. Soturien oli kuitenkin pystyttävä työskentelemään kenen tahansa kanssa, joten se ei ollut mikään kunnon syy olla päästämättä kollia partioon.
”Mikäs siinä”, Varjokarva vastasi. ”Käydään metsästämässä Lehtikuusilaaksossa. No, lähdetään sitten.”
Soturi otti johdon ja Hiutaleviiksi seurasi kollin perässä. Yritin seurata naarasta, mutta Turmaloikka kiilasi virnistäen eteeni ja jäin partion hännille.
Astelimme leiristä ulos ja kiihdytimme sen jälkeen verkkaiseen juoksuun. Haistelin ilmaa valppaana riistaeläinten tuoksun varalta. Riista oli alkanut merkittävästi vähentyä, kun kylmät ajat lähestyivät. Syötävää kuitenkin riitti vielä hyvin verrattuna lehtikatoon.
Välimatkojemme kasvaessa Turmaloikka jättäytyi hiukan jälkeen kulkeakseen vierelläni. Suuntasin katseeni tympääntyneenä eteenpäin.
”No, älä nyt”, kuulin kollin äänen viereltäni. ”Pidät minusta kuitenkin.”
Pyöräytin silmiäni ja kiristin tahtiani jättääkseni soturin jälkeeni. Suurempi Turmaloikka sai minut kuitenkin helposti kiinni. Tuhahdin ja katsahdin nopeasti kollin ruskeisiin silmiin, jotka katsoivat jo minun suuntaani.
”Voin vakuuttaa, että en”, vastasin, ”mutta minusta tuntuu, että sinä pidät minusta. Sinähän tunget oikein väkisinkin seuraani.”
Viimeksi eilen soturi oli saapunut syömään kanssani tuoresaalista. En ollut välittänyt, vaan istuin vain hiljaa paikoillani syöden oravaa. Turmaloikka ei ollut vaikuttanut kovin vihamieliseltä, mutta en ollut kuunnellut hänen juttujaan, vaan antanut kollin sanojen kulkea toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Joskus sain Turmaloikan kiinni katsomasta minua leirin toiselta puolelta. Kiinni jäädessään hän vain virnisti typerällä tavallaan. Olin varma, että soturi juoni jotain varalleni.
Kuulin Turmaloikan naurahtavan vierelläni.
”Älä luulekaan”, harmaa kissa murahti. ”Miksi kukaan pitäisi noin kylmästä ja ylimielisestä naaraasta?”
Valehtelisin jos väittäisin, etteivät Turmaloikan sanat olisi jostain syystä hiukan satuttaneet. Tunne kuitenkin karisi nopeasti pois, kun tunsin hännänpään hipaisevan selkääni. Hypähdin salamana sivulle kauemmas kollista.
”Haluatko kuolla?” sähähdin luimistaen korvani. Turmaloikka näytti hämmentyneen reaktiostani, mutta ei ehtinyt sanoa mitään, kun Varjokarva kääntyi puoleemme.
”Sotureiden pitäisi osata tulla toimeen keskenään”, kolli murahti kireästi meitä silmäillen.
”Minä en tehnyt mitään”, Turmaloikka naukaisi viattomasti. Mulkaisin vihaisesti kollia.
Varjokarva päästi kyllästyneen huokaisun.
”No, meidän ei tarvitse mennä pidemmälle, metsästetään vaikka tässä. Haistan nimittäin riistaa olevan hyvin näillä main”, vanhempi soturi kertoi havainnostaan. ”Jakaudutaan pareihin. Te kaksi saatte hioa yhteistyötänne ja metsästää yhdessä. Palatkaa tähän, kun olette valmiita.”
Katsahdimme toisiimme ja välittömästi muualle.
Varjokarva katosi Hiutaleviiksen kanssa syvemmälle metsään kohti Lehtikuusilaaksoa. Minä raotin leukojani erottaakseni pienimmätkin riistan hajut ilmassa, ja kun tunnistin jäniksen hajun, otin suunnan saalistani kohti.
”Hei, odota.”
Käännyin katsomaan taakseni ärsyyntyneenä Turmaloikan astellessa luokseni.
”Mitä?”
”Eikö meidän pitänyt tehdä yhteistyötä? Et voi vain lähteä omin nokkinesi metsästämään.”
Pyöräytin silmiäni ja näin Turmaloikan hymyilevän huvittuneesti.
”Jaa? Mistä lähtien sinua on kiinnostanut toimia niin kuin käsketään?” kysyin kallistaen päätäni. ”Mutta ihan sama. Mihin suuntaan lähdemme?”
Turmaloikka haisteli keskittyneesti ilmaa. Minun oli myönnettävä, että hän osasi joskus toimia, kuten soturin piti. Nytkään kollin kasvoilla ei näkynyt jälkeäkään siitä ylimielisyydestä ja ivasta, mitkä niitä yleensä koristivat; hän keskittyi tehtäväänsä ja pyrki suorittamaan sen parhaalla taidollaan. Hätkähdin, kun Turmaloikka katsoi takaisin minuun ruskeilla silmillään. Virne ilmestyi jälleen hänen kasvoilleen, kun hän huomasi minun katsoneen häntä, mutta kolli ei sanonut siitä mitään.
”Minä sanon, että menemme tähän suuntaan”, soturi sanoi ja osoitti hännällään sivulleen pensaikkoon. ”Uskon, että siellä on enemmän riistaa, kuin siellä minne sinä aioit.”
Olisin voinut alkaa väittelemään hänen kanssaan asiasta, sillä uskoin, että minun valitsemallani suunnalla olisimme saaneet enemmän saalista. Päätin kuitenkin antaa periksi, sillä sittenpähän näkisimme, että hän oli väärässä.
”Selvä, mennään sitten sinne”, naukaisin ja astuin Turmaloikan ohi kohti pensaikkoa, joka johti syvemmälle metsään. Kolli näytti yllättyneeltä, mutta seurasi perässä. Astelimme pensaikon läpi, kunnes oksat hälvenivät ympärillämme ja liikkuminen vapautui. Ilmassa tuoksui useiden eläinten hajujäljet. Ehkä Turmaloikka olikin ollut oikeassa.
Olin juuri sanomassa hänelle jotain pisteliästä, kun kolli heilautti hännänpäänsä kuononi eteen merkiksi olla hiljaa. Kurtistin kulmiani ja katsoin soturia kysyvästi. Hän heilautti korviaan läheisen puun oksistoon. Painuimme molemmat mataliksi samalla kun yritin päätellä, mitä Turmaloikka tarkoitti. Sitten erotin sen; yhdellä puun alemmista oksista istui orava.
Vilkaisimme toisiamme, Turmaloikka kohotti kulmiaan, selvästi ehdottaen, että minä kiipeäisin puuhun tuon tuuheahäntäisen otuksen perässä, mutta pudistin napakasti päätäni. Kiipeily ei ehdottomasti ollut mikään vahvuuteni. Toisaalta Turmaloikka oli kömpelö, mutta olisi hupaisaa nähdä kollin kompuroivan puustossa. Soturi näytti lukevan ajatukseni, sillä hänen ilmeensä näytti aika ärsyyntyneeltä. Hän kuitenkin tarttui haasteeseen ja lähti hiipimään puuta kohti vatsa maata viistäen. Seurasin häntä katseellani tarkkaillen samalla oravan liikkeitä. Se ei näyttänyt huomaavan Turmaloikkaa, vaan oli keskittynyt nakertamaan jotain.
Turmaloikka oli edennyt puun juurelle ja keskittyi nyt loikkaansa. Hän hyppäsi ja tarttui kynsillään runkoon. Orava nosti valppaana päätään, mutta hetken päästä keskittyi taas ruokaansa. Turmaloikka jatkoi taas matkaansa ylös. Oksa, jolle hän pyrki, ei onneksi olut korkealla, joten hänen ei tarvinnut kiivetä pitkään. Saavuttuaan tuon oksan kohdalle Turmaloikka siirtyi yllättävän sulavasti rungolta oksalle ja jäi vaanimaan saalistaan. Katsoin jännittyneenä, miten kollikissa liikkui kohti punaruskeaa eläintä, pienentäen välimatkaa jokaisella askeleella. Valmiina iskemään, soturi kohotti tassunsa, mutta juuri sillä hetkellä orava huomasi hänet ja pinkaisi karkuun loikaten läheisen puun oksalle. Turmaloikan liike ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan hän horjahti kömpelösti oksalta. Kolli yritti saada kynsillään otetta oksan kaarnasta, mutta epäonnistui ja putosi maahan.
Nousin ylös maasta ja astelin Turmaloikan luo. Pahaksi onneksi – hänen kannaltaan – oksan alla oli lehtisateen aikaisista sateista kertynyt lätäkkö. Katsellessani harmaan soturin kompuroivan ylös maasta, turkki märkänä ja sotkuisena mudasta, purskahdin heleään nauruun. Se kuitenkin loppui lyhyeen, kun huomasin mitä olin tehnyt. Turmaloikan hämmästynyt katse singahti välittömästi minuun.
”Mitä tuo oli?” hän kysyi noustessaan seisomaan. ”Nauroitko sinä? Oikeasti?”
Menin hiukan hämilleni huomatessani, ettei kollin ääni kuulostanut piikikkäältä niin kuin yleensä, eikä hänen katseessaan näkynyt ilkeyttä.
”En”, vastasin tehden parhaani pysyäkseni tyynenä. ”Kuulit väärin.”
Turmaloikka otti askeleen minua kohti tuttu virnistys kasvoillaan.
”En usko. Minun korvani eivät erehdy”, soturi vastasi. ”En ole koskaan kuullut sinun nauravan, muuten kuin sillä kylmällä tavallasi. Ajatella, minä sain Pimentovarjon nauramaan.”
”Etkä saanut”, tiuskaisin etsiessäni jälleen uutta hajujälkeä. ”Sinua tylsempää kollia ei olekaan.”
Kääntyessäni suuntaan, josta erotin kantautuvan hiiren jos toisenkin hajun, kuulin takaani tuhahduksen.
”Sinuna en kyllä sanoisi mitään tuollaista, senkin kivikasvo.” Loppujen lopuksi päädyimme saamaan kiinni ihan hyvän määrän saalista, ottaen huomioon, ettei kumpikaan meistä ollut mikään klaanin paras metsästäjä. Turmaloikka oli lopulta saanut kuin saanutkin kiinni oravan, joskin tällä kertaa se oli löytynyt turvallisesti maan tasalta. Kolli roikotti nyt sen lisäksi suussaan pientä myyrää. Itse olin onnistunut saamaan kiinni kaksi hiirtä ja varpusen.
”Lähdetään, en usko, että saamme täältä enää enempää saalista”, naukaisin haistellessani ilmaa, jossa en enää erottanut tuoretta riistan hajua.
”Puhu vain omasta puolestasi”, Turmaloikka vastasi ääni vaimentuneena hänen suussaan roikkuvan riistan takia. Jätin kollin kommentin huomiotta ja lähdin suuntaamaan kohti tapaamispaikkaamme. Perillä huomasimme, etteivät Varjokarva ja Hiutaleviiksi olleet vielä palanneet, joten istuimme odottamaan heitä saaliimme kanssa. Hiljaisuus laskeutui yllemme, mikä Turmaloikan seurassa oli epätavallista. En kuitenkaan valittanut. Harmaan soturin oli kuitenkin pakko pilata tuo rauhallinen hetki.
”Se, mitä sanoin aiemmin…”, kolli aloitti, ja yritin pinnistellä muistamaan, mitä ihmettä hän olikaan suustaan päästänyt.
”Mitä sinä taas sanoitkaan?” kysyin katsahtaen kyllästyneenä vierelläni istuvaan soturiin. Ruskeat silmät katsoivat hetken omiin siniharmaisiini.
”Sanoin, ettei kukaan voisi pitää sinusta, koska olet niin kylmä ja ylimielinen”, Turmaloikka sanoi. ”En tarkoittanut sitä. Varmasti olet omalla tavallasi aivan pidettävä kissa. Ja varmasti joku kolli joskus haluaa kumppaniksesi.”
Käänsin katseeni hymähtäen eteen. En tiennyt, mistä soturin sanat kumpusivat, mutta olin varma, että kyseessä oli taas jokin pila pääni menoksi.
”Äh, olit oikeassa. Ei kukaan koskaan voisi pitää minusta. Saati rakastaa minua.”
Tunsin jälleen Turmaloikan katseen turkillani, mutta pidin omani tiiviisti eteenpäin suunnattuna. Toivoin, että kaksi muuta soturia saapuisivat pian, sillä keskustelu oli ottanut aika kiusallisen suunnan.
”Niinkö?”
Tuhahdin ja vilkaisin Turmaloikkaa.
”Onko kuulossasi vikaa?” kysyin viileästi. ”Ja vaikka niin olisikin, minä en tule koskaan rakastamaan ketään.”
Harmaa kolli hiljeni viimein. Hetken kuluttua Varjokarva ja Hiutaleviiksi ilmestyivät pensaiden kätköistä. Kummallakin oli useampi riistaeläin mukanaan; metsästyspartio oli onnistunut tehtävässään erinomaisesti.
”Jaa, kyllähän teiltä sujui yhdessä työskentely”, Varjokarva tuumasi nähdessään saaliimme. ”Lähdetään sitten.”
Tumma kolli otti johdon. Hiutaleviiksi jättäytyi taakseni minun ja Turmaloikan väliin, kaiketi yrittäen ehkäistä mahdollisen sanaharkan. Metsästyspartiomme matkasi hiljaisuudessa auringon alkaessa laskeutua taivaalla.
Leirissä kävin viemässä kiinni saamani riistan tuoresaaliskasaan. Minulla ei ollut erityisemmin nälkä, enkä tuntenut väsymystä. Tiesin, että jos jäisin istuskelemaan omassa rauhassani jonnekin leirin nurkkaan, eräs tietty soturikolli liittyisi pian seuraani. Tuota seuraa en sietänyt, joten hetken arvottuani seuraavaa liikettäni huomasin tassujeni kuljettavan minua kohti pentutarhaa. Tuhkajuova oli synnyttänyt vastikään pentueen Henkäysvarjolle. En ollut koskaan pitänyt Tuhkajuovaa sellaisena kissana, joka pitäisi pennuista. Minä en erityisemmin niistä pitänyt, ja koska naaras muistutti minua useammalla kuin yhdellä tavalla, oletin hänen olevan tässäkin asiassa samalla linjalla kanssani. Mutta ehkä olin väärässä. Se selviäisi vain yhdellä tavalla; kävisin tapaamassa häntä pentutarhalla. Muutenkin minua kiinnosti nähdä, miltä kuningattaren jälkikasvu vaikutti. Olin sentään tuntenut hänet oppilasajoista lähtien, joten välillemme oli muodostunut jonkinlainen side. Ystävyydeksi sitä en kuitenkaan koskaan kutsuisi.
Olin astumassa sisään maidontuoksuiseen pesään kahden kiven väliin, kun olin vähällä törmätä johonkuhun. Nostin katseeni ja kohtasin Tuhkajuovan vihreät silmät.
”Ai. Hei”, naukaisin vilkuillen sisään pentutarhaan. Naaras näytti kuitenkin olevan lähdössä pesästä yksin ilman jälkikasvuaan. ”Joko olet kyllästynyt elämään kuningattarena? Minä tiedän, että itse olisin.”
// Tuhka?
// 1688 sanaa
