Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Astuin ulos sotureiden pesästä haukotuksen saattelemana. Olin nukkunut viime yön harvinaisen huonosti. Koko yön oli satanut kaatamalla, ja se oli saanut pesässä nukkuvat soturit levottomiksi. Sateen ropina rauhoitti minua, mutta nähtävästi ei muita kuolonklaanilaisia. Olin jatkuvasti herännyt siihen, kun soturit olivat liikehtineet levottomasti omilla vuoteillaan. Kun aamu oli viimein koittanut, lähdin pesästä ensimäisten joukossa.
Öinen sade oli lakannut, ja enää siitä muistuttivat vain sateen tuoksu, märkä maa ja ympäri leiriä olevat vesilätäköt. Väistelin lätäköitä ja suuntasin kohti tuoresaaliskasaa. Olin jättänyt eilisiltana illallisen väliin, sillä tuoresaaliskasa oli ollut tyhjillään. Nähtävästi aamupalalle kävisi sama kohtalo, sillä tuoresaaliskasa ammotti edelleen tyhjyyttään. Piiskasin turhautuneesti ja nälissäni hännälläni ilmaa ja käänsin katseeni pesän uloskäynnille. Yövartiossa ollut Sähkötuho istui yhä piikkihernemuurin lähistöllä ja katseli minun suuntaani.
Päätin lähteä saalistamaan, joten suuntasin kohti poikaani. Raidallisen kollin turkki näytti märältä, eikä tämä nähtävästi ollut päässyt suojaan vesisateelta. Kolli kohtasi ilmeettömänä kylmän katseeni ja tervehti minua:
”Huomenta. Oletko menossa saalistamaan?” Tiesin, etten ollut tilivelvollinen yövartiossa istuvalle soturille, mutta en halunnut haastaa riitaa, joten asiallisesti vastaaminen oli tässä tilanteessa kaikista helpointa.
”Olen, tuoresaalista ei ole, ja klaani tarvitsee riistaa”, selitin vakavalla äänellä. Sähkötuho nyökäytti pienesti päätään, ja tämän sinivihreiden silmien katse siirtyi hitaasti pois minusta, kun sotureiden pesältä kuului askeleita. Myös minä käänsin katseeni sotureiden pesän edustalle ilmestyneeseen Lehtituuleen.
”Sinunkin on varmaan ihan hyvä tietää, että me olemme nykyään kumppaneita Lehtituulen kanssa. En tiedä, kertoiko isä sen jo sinulle”, harmaa kolli naukaisi ja kohtasi taas katseeni. Olin tyytyväinen, eikä se varmastikaaan jäänyt Sähkötuholta huomaamatta, kun kasvoilleni piirtyi tyytyväinen ilme.
”Hyvä. Kunnollinen soturi tarvitsee kunnollisen kumppanin”, lausahdin kuin hyväksyen kollin valinnan. Sähkötuho oli ensimmäisestä pentueestani ainoa, jolla oli vielä mahdollisuuksia toimia Kuolonklaanin kunnioitettuna ja arvokkaana soturina. Sulkavirta menetti viimeisenkin mahdollisuutensa häipymällä ja Sinilinnulla niitä mahdollisuuksia ei koskaan ollutkaan. Sähkötuhon erinomainen valinta sai minut tuntemaan pitkästä aikaa edes pientä ylpeyttä häntä kohtaan.
”Minun täytyy nyt mennä”, lausahdin rikkoen yllemme laskeutuneen hiljaisuuden ja lähdin pois hyvästelemättä poikaani. Keskustelu oli selvästi päättynyt, joten sitä oli turha yrittää pitkittää turhanpäiväisillä jaaritteluilla.
Kun pääsin ulos piikkihernetunnelista, suuntasin kohti Hehkulampea. Sen läheisyydessä oli viime päivinä pyörinyt paljon saaliiksi kelpaavia eläimiä, joten toivoin niin olevan tänäänkin.
