Taivaslaulu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Yhtäkkiä Pähkinäpentu oli kokemassa pentuaikojeni traumoja ja tipahtanut veteen. En ollut ehtinyt napata kiinni edes kollin hännänpäästä, ennen kuin tämä jo pyristeli veden vallassa. Ahdistus hakkasi sisälläni, yritti saada minut kaatumaan. En ehtinyt toimia – en osannut toimia. Tassuni olivat liimautuneet maahan. En minä osannut uida. Pääni alkoi pyöriä villisti etsien apua, jos sitä ei löytyisi niin hyppäisin pelastamaan vedessä räpiköivän kirkkaanruskean pennun. Sydämeni liikahti huojennuksesta, kun näin Tuhkajuovan loikkivan täyttä vauhtia onnettomuuspaikalle. Mieleni yritti vaeltaa omiin samanlaisiin muistoihini, mutta yritin keskittyä hetkeen. Ahdistus kuristi kaulaani, vaikka pelastaja oli jo saapumassa. Kun Pähkinäpentu oli nostettu vedestä turvalliselle maankamaralle, henkäisin sydämeni pohjasta kiitoksen. En voinut olla enää yhtään kiitollisempi Tuhkajuovalle. Olisin halunnut vuodattaa tälle kaikki syvimmät kiitokseni.
”Miksi ihmeessä toit pennun lammelle? Olet itse erityisen hyvä esimerkki siitä, miksi pennut pidetään kaukana lammesta, jos uintitaitoisia kissoja ei ole mukana. Oli sinun onnesi, että satuin olemaan paikalla”, sähähti Tuhkajuova. Hänen piikikäs äänensävynsä sai minut ärsyyntymään. Tiesin, että olin päästänyt Pähkinäpennun liian lähelle. Olin myös varoittanut kollia putoamisesta, eihän se tienkään ollut tarpeeksi. Katumus kivisti sydäntäni, mutta samaan aikaan en halunnut alistua Tuhkajuovan piikikkyydelle. Minusta tuntui siltä että halusin antaa samalla piikikkyydellä takaisin. Se olisi kuitenkin ihan tyhmää, koska tärkeintä oli, että Pähkinäpentu oli turvassa.
“Anteeksi, luulin, ettei hän putoaisi kun olisin vahtimassa häntä. En tiedä miksi päästin hänet niin lähelle. Kiitos vielä”, naukaisin hiljaa. Tukahdutin ärtymystäni ja keskityin huoleen Pähkinäpennusta. Sen kummemmin Tuhkajuovan muita sanoja kuuntelematta nappasin Pähkinäpennun hampaisiini ja kiidätin tämän parantajanpesälle. Kun työnnyin sisälle, laskin Pähkinäpennun kirkkaanruskean hahmon alas ja aloin nuolla tämän turkkia kuivaksi ripeästi. Nuolaisujen välisää sain sanottua Hehkuaskeleelle mikä tilanne oli.
“Pähkinäpentu putosi lampeen. Tiedän se oli minun syyni, anteeksi, voisitko tulla silti heti auttamaan häntä, etkä vain torua minua”, selitin jo valmiina parantajakissan saarnaan. Kuitenkin huomasin, että Hehkuaskel alkoi vain toimiin, eikä edes suonut minkäänlaista sanaa minulle vielä. *Kaikki ovat varmasti vihaisia minulle.*
“Hyvä, että olet alkanut jo kuivaamaan häntä. Nosta hänet tänne sammalille, ne auttavat myös imemään vettä”, nuori pikimusta naaras selitti ja osoitti kapealla hännällään alustaa. Toin pennun oitis kuiville sammalille ja jatkoin tämän kiivasta nuolemista. Hehkuaskel kävi varastoillansa ja nappasi pienen violetin kasvin, jonka tunnistin laventeliksi.
“Hengitä tätä, se auttaa sinua säästymään vilustumiselta”, Hehkuaskel ohjeisti Pähkinäpentua, jonka turkki hiljalleen alkoi kuivua. Onneksi oli lämmin kesäpäivä, eikä Pähkinäpennulla olisi niin suurta vaaraa vilustua eikä eteenkään vaaraa jäätyä. Parantajakissan keltaiset silmät kääntyivät lempeinä minuun.
“Vahingoille ei voi aina mitään. Tärkeintä on, että Pähkinäpentu on turvassa. Sinun ei pidä syyttää hänen tippumisestaan itseäsi”, kissa lohdutti lämpimällä äänellä. Vedin syvään henkeä ja nyökkäsin.
“Kiitos Hehkuaskel.” Musta naaras hymyili. Kun Pähkinäpentu oli hoidettu lähtövalmiiksi, lähdimme pennun kanssa ulos auringon lämmittämään kohtaan. Kun olimme päässyt säteiden kohdalle, huomasin Mäntyviiksen ravaavan huolestuneena luoksemme Sammalpentu suussansa.
“Mitä tapahtui?” naaras kysyi vaativasti, “Näin hänet vietävän parantajanpesään.”
“Pähkinäpentu meni liian lähelle reunaa ja putosi, mutta hän on nyt kunnossa. Olen pahoillani etten pitänyt tarpeeksi huolta hänestä”, nau’uin ja luimistin korviani häpeästä. Mäntyviiksi laski Sammalpennun ja pyrki kollipennun luo. Hän puhui tälle jotain kuiskien, jonka jälkeen nousi ylös. Naaras nyökkäsi minulle ja nappasi Pähkinäpennun hampaisiinsa.
“Nähdään myöhemmin!” huusin Pähkinäpennun perään haikeana, etten ollut ehtinyt edes vielä jutella hänelle juurikaan onnettomuuden jälkeen. Entä jos hänkin piti minua syyllisenä putoamiseensa. Huokaisin raskaasti. Minun käpäliini ei enää luotettaisi pennun pentua. Vilkaisin aukiota ja huomasin, että pentutarhan asukit olivat kaikki ulkona. Oliko Rapakynnen synnytys alkanut? Rapakynsi ja Punatähti olivat kokeneet ihmeen, kun he alkoivat odottaa pentua siitä huolimatta, että he eivät kyenneet siihen. Bongasin savunharmaan Kylmäliekin ja ravasin tämän luokse vähän kyselemään. Pian sainkin kollilta vastauksen. Klaaniimme oli siis todellakin syntymässä uusi pentu. Sydämeni oli pakahtua ilosta.
Venyttelin syvään aamulla pesästä noustessani. Olin yksi viimeisistä nousijoista, sillä olin ollut mukana yön kuunhuipun partiossa. Minulla oli aamu vapaata ja auringonhuippuna alkaisi Pilvitassun harjoitukset. Päätin lähteä ulos vähän jaloittelemaan. Havumetsän varjoissa oli viileää vielä näin aamusta. Se oli helpottavaa, sillä päivästä saattoi tulla paahtavan kuuma. Kävelin sinne minne tassuni minua veivät. Päädyin loppujen lopuksi Kuolonklaanin rajalle haikailemaan. Mietin Merkuriuksen pesää. Minkäköhän lainen se oli? Aloin kuvitella mielessäni pesän jylhiä kaksijalanrakentamia piirteitä. Halusin ihan oikeasti käydä siellä joskus. Nelistin kevyesti samalla itsekseni hyräillen keksimääni sävelmää ilman huolen häivää. Olin hyvällä tuulella, vaikkakin rintaani vieläkin vähän kaiversi Pähkinäpennun kanssa tapahtunut pieni välikohtaus. Pitäisi mennä juttelemaan hänelle kun hän olisi hereillä. Samalla saattaisin nähdä vilauksen Rapakynnen pennusta.
//Merkurius?
706 sanaa
