Hiljaisuustassu
Kirjoittaja: Käärmis
Hiljaisuustassu oli parantunut hyvin, eikä hänellä ollut enää lainkaan nuhainen olo. Hän näki Hehkuaskeleen joka tuli ulkoa lunta turkkiinsa tarttuneena ja vain muutama nuhistunut lehti hampaissaan roikkuen. Kolli räpäytti silmiään myötätuntoisesti. Naaras joutui raatamaan, mutta yrttejä ei vain ollut.
“Hei Hehkuaskel! Minulla on jo paljon parempi olo, saisinko jo palata tehtäviini?” kolli kysyi, kun parantaja käveli ohi. Hän pysähtyi hetkeksi ja katsoi Hiljaisuustassu ja sitten nyökkäsi.
“Kunhan vain varot liikaa rasitusta. Se voi puhkaista taudin uudelleen”, parantaja sanoi vielä ennen kuin kolli kerkesi poistua pesästä. Hiljaisuustassu nyökkäsi hänelle ja lähti.
Hiljaisuustassu kulki metsässä asettaen tassunsa varovasti lumen pinnalle. Hän vältteli upahtamista paksuun hankeen ja liiallisen äänen päästämistä, jotta ei säikyttäisi kaikkea riistaa pois. Hän näki rusakon. Sen suuri keho sai Hiljaisuustassun kielen vettymään. Häntä innosti kovasti se, että hän saattaisi napata jotain isoa, kun Lehtikato vielä viilensi päiviä kovasti.
Hiljaisuustassu hiipi lähemmäs sulautuen lumeen ja siihen harvaan kasvillisuuteen, mitä törrötti lumen seasta. Hän oli lukinnut katseensa rusakkoon, ja kun hän oli tarpeeksi lähellä, hän ponkaisi. Kollin etutassut iskeytyivät rusakon takaselkään ja se päästi kovan rääkäisyn. Se yritti raapia jaloillaan paniikissa, mutta Hiljaisuustassu onnistui välttämään ne. Hän ei suostuisi mennä takaisin parantajan pesälle heti sieltä päästyään.
Kollin onnistui kiivetä rusakon niskaan ja vetää tämän pään taakse samalla napsauttaen sen niskat nurin. Se päästi vielä viimeisen rääkynän, vapisi ja lopetti sitten liikkumisen lyyhistyen maahan veltoksi.
“Jes!” Hiljaisuustassu sihahti hiljaa ja kantoi saaliin puun juurelle peittäen sen lumella. Hän haisteli ilmaa yrittäen löytää muita riistan tuoksuja ja pian vastaan tuli oravan haju. Se olisi lähellä, koska sen aromi oli niin vahva.
Hiljaisuustassu kiiti metsänpohjaa oravan hajun perässä ja hidasti, kun alkoi kuulla säksätystä ja rapinaa. Hän käänteli korviaan paikantaakseen oravan tarkemmin ja pian onnistui suuntaamaan katseensa oikeaan suuntaa.
Kolli liikkui varovasti lähemmäs oravaa, joka kaiveli puun juurakossa ja nousi sitten ylemmäs kohti pientä onkaloa sen rungossa. Se ilmeisesti etsi ruokavarastoaan, johon oli piilottanut ruokansa aikaisemmin. Se ei siis kiireeltään kuullut lähestyvää kissaan.
Hiljaisuustassu syöksäihti kohti oravaa, joka säikähdyksestä yritti vilistäö karkuun, mutta kollin kynnet olivat jo tarttuneet sen häntään ja hän veti sitä alemmas tarttuen sen kehoon ja loikaten alas rungolta. Hän laski oravan varovasti alas maahan. Se oli vielä elossa, joten hänen piti painaa sitä etutassullaan maata vasten ja sitten haukata sitä niskasta murhaten sen.
“Tämä saa riittää”, hän mutisi ja lähti etsimään rusakkoaan. Pian hän kuuli ääntä ja käännähti nopeasti ympäri.
“Suoriuduit mainiosti”, Lehtituuli naukui ilmeettömästi, mutta hänen silmissään tuntui säihkyvän ylpeys. Hiljaisuustassu röyhisti rintaansa ja nappasi nopeasti rusakkonsa antaen oravansa mestarinsa kannettavaksi.
Kun kaksikko palasi leiriin, Hiljaisuustassu vei saaliit tuoresaaliskasaan ja näki mestarinsa katoavan päällikön pesään. Häntä kylmäsi hieman. Mitä Lehtituuli aikoi hänestä sanoa? Että hän tarvitsisi lisää harjoitusta, ennen kuin hänestä voisi tulla soturi? Vai ehkä, että hän oli suoriutunut mainiosti?
Hiljaisuustassu kääntyi ja suuntasi oppilaiden pesälle. Hän ei suonut katsettakaan päällikön pesään yrittäen välttää ajatusta siitä, miten Lehtituuli oli sinne juuri kadonnut. Ajatus sai hänet vapisemaan jännityksestä ja kauhusta. Hän ei tiennyt miten reagoida.
“Hei!” Hiljaisuustassu sanoi automaattisesi astuessaan sisään oppilaiden pesään. Hän huomasi paikalla olevan vain Lainetassun ja Särötassun, joka kylläkin oli juuri lähdössä, joka jättäisi Hiljaisuustassun tuoreen oppilaan Lainetassun kanssa kahden.
Särötassu nyökkäsi ohi mennessään Hiljaisuustassulle ja katosi ulos, kun taas Lainetassu katsoi häntä silmät sirillä.
“Hei!” siniharmaa naaras sanoi hiljaa ja tapitti edelleen Hiljaisuustassua. Kolli katsoi nuorempaa oppilasta takaisin sanaakaan sanomatta, kunnes sitten asettui omille sammalalusilleen.
“Miten koulutus on sujunut?” kolli kysyi rennosti. Eihän hänellä nyt ollut mitään syytä puhua Lainetassulle, mutta naaras nyt vain sattui olemaan siinä.
“Hyvin. Henkäystähti on opettanut minulle vaikka mitä. Olen varma, että jos minulla ei olisi sisaruksia, en joutuisi odottamaan enää kauaa, että minut nimitettäisiin”, siniharmaa naaras naukaisi virnuillen omahyväisesti. Se muistutti Hiljaisuustassua hieman Lepakkohuudosta. Toki Lepakkohuuto ei ollut yhtä… Lainetassun kaltainen. Hiljaisuustassu ei vain osannut selittää sitä, mutta Lainetassu ei antanut hänelle hyvää tunnelmaa. Jokin naaraassa tuntui hain mättävän.
Hiljaisuustassu avasi silmänsä, kun kuuli tutun kutsuhuudon aukiolta. Hän oli ottanut pienet torkut ja nyt aurinko oli jo laskemaan päin. Hänen silmänsä suurenivat, kun hän loikki aukiolle. Henkäystähti seisoi paikallaan tarkasti jokaista kissaa tarkkaillen, sitten hän vilkaisi Hiljaisuustassua ja sitten Lehtituulta. Lehtituuli nyökkäsi hänelle.
“Olen saanut tiedon, että yksi oppilaistamme on valmis tulemaan soturiksi”, päällikkö aloitti. Hiljaisuustassu huomasi Lainetassun siristävän silmiään. Hän olisi varmasti halunnut tulla jo nimitetyksi.
“Hiljaisuustassu”, Henkäystähti kutsui. Hiljaisuustassu nousi ylös varovasti ja asteli eteen hermostuneena. “On sinun aikasi saada soturinimesi. Hiljaisuustassu tästä lähtien sinut tunnettakoon Hiljaisuusvarjona”, päällikkö lopetteli, kosketti hänen päätään nopeasti nenällään ja asteli sitten pois.
“Kokous on päättynyt”, hän sanoi nopeasti lapansa yli. Hetken oli hiljaista ja sitten leirissä alkoivat raikua onnittelut.
“Onneksi olkoon Hiljaisuusvarjo!”
“Hienoa työtä Hiljaisuusvarjo!”
“Hieno uusi nimi Hiljaisuusvarjo!”
Hiljaisuusvarjo tuntui punastuvansa. Hän huomasi Lepakkohuudon, joka suuntasi eteen ja oli pian kuonot vastakkain hänen luonaan.
“Hyvää työtä, hölmö karvapallo. Kyllähän sinustakin on näköjään ainesta soturiksi”, tummanharmaa kolli naukaisi virnistäen. Hänen ulkonevat hampaansa välkkyivät auringon viimeisien säteiden levittäytyessä leiriin. Hiljaisuusvarjosta tuntui hyvältä. Hän ei olisi koskaan voinut uskoa tuon juuri tapahtuneen. Hänestä oli tehty soturi!
