Uiveloyö
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Leiriaukiolla oli hiljaista partion palatessa illan hämärissä sille määrätyltä kierrokselta. Oloni oli tavanomaista tyhjempi sisältäpäin. Olin ollut soturina vasta vajaan neljännesosakuun, ja puuduttavat soturin velvollisuudet olivat jo vieneet minulta viimeisetkin elämänhalun rippeet. Tätäkö tämä tulisi jatkossa olemaan – rajojen kiertämistä, saalistamista ja turhanpäiväistä jutustelua säästä klaanitoverien kanssa siinä ohessa? Oli kai se ja sama ruveta jo kaivamaan hautakuoppaa valmiiksi ja mennä sinne odottamaan, että Pimeyden Metsä kävisi noutamassa kituvan sieluni tästä painajaisesta mahdollisimman nopeasti.
Jäin norkoilemaan leirin muurin viereen toimettomana. Kaikki tuntui niin turhalta. Sama merkityksetön rumba toistuisi huomenna uudestaan, luultavasti sillä erolla, että ensin partioitaisiin ja sitten vasta saalistettaisiin. Joillekin se riitti vaihteluksi arkeen, mutta minä tunsin olevani loukussa kuin haukan kallion koloon ajama hiiri. Voisin yrittää leikkiä mukana hyvää ja tunnollista soturia, niin kuin vanhempani haluaisivat, mutta tiesin jo nyt, että sillä tavalla menettäisin vain ennen pitkää järkeni.
Liikahdus soturien pesän suunnalla kiinnitti huomioni. Ensin en reagoinut siihen kummemmin, mutta kun silmiini osui tuttu raidallinen turkki, tunsin niskakarvojeni pörhistyvän. Lokkimieli tallusti aukiolle jokseenkin kyllästyneen oloisena. Soturi katseli hetken ympärilleen, ennen kuin otti suunnakseen tuoresaaliskasan.
Emme olleet juuri jutelleet entisen mestarini kanssa sen jälkeen, kun minusta oli tehty soturi. Aluksi se oli tuntunut vapaudelta, kun ei ollut tarvinnut joka aamu herätä tietämättömänä siitä, mitä konnuuksia kollilla oli varalleni harjoituksiin, mutta vähitellen olin alkanut ikävöimään sitä kutkuttavaa ennalta-arvaamattomuuden tunnetta. Nyt tiesin täsmälleen, mistä päiväni tulisivat koostumaan tulevaisuuteni jokikinen päivä, ja se tappoi minua vähä vähältä sisältäpäin. Ehkä juuri se epätoivoinen avuttomuuden tunne pisti jalkani liikkeelle, sillä ennen kuin sitä itsekään tajusin, olin jo matkalla entisen mestarini luo.
Lokkimieli seisoskeli yhä tuoresaaliskasan edessä, tuijotellen mietteliäästi vuodenaikaan nähden niukan kokoista kasaa. Pysähdyin hänen viereensä, kuin mukamas itsekin seuraavaa ateriaani aprikoiden.
“Eikö mikään nappaa?” kysäisin kollilta ikään kuin ohimennen. Todellisuudessa kaipasin soturin huomiota. Halusin tämän poraavan jäisen katseensa minuun. Katseen, joka tiesi ongelmia. Ja niitä ongelmia minä kipeästi kaipasin täyttämään tyhjää elämääni.
//Kokki?
