Hiljaisuusvarjo
Kirjoittaja: Käärmis
Kamomillapyörre toi pian Hiljaisuusvarjolle lumipallon, jonka kolli asetti tassuaan vasten. Se tuntui hieman helpottavan siinä olevaa polttavaa kipua. Naaras oli heti lähdössä pesästä.
“Odota!” Hiljaisuusvarjo huusi hänen peräänsä. Kaunis vaaleanoranssi naaras pysähtyi ja käänsi päätään kollia kohden.
”Niin?” hän kysyi hymyillen.
”Kiitos” Hiljaisuusvarjo kiitti hymyillen hentoisesti ja tuijottaen häntä sinisillä silmillään.. Hänen sydäntään hieman riipaisi. Voi mitä hän olikaan Syöksyaskeleelle hävinnytkään.
”No mitäs siinä, kuka tahansa olisi voinut tehdä samoin”, Kamomillapyörre naukaisi hiljaa ja lähti nopeasti ulos pesästä. Hiljaisuusvarjo katseli tovin hänen peräänsä hiljaa. Pieni huokaus pääsi hänen suustaan. Se tuntui tulevan sydämestä asti. Tuntui inhottavalta tietää, että hänen niin kauan ihailemansa naaras oli tätä nykyään niin lähellä, mutta niin kaukana, kun hänellä oli jo oma kumppaninsa.
Hiljaisuusvarjo liikautti korvaansa, kuullessaan parantajan pesän ulkopuolelta ääntä.
“Hiljaisuusvarjo? Otatko vierailijaita?” kuului Aamuraidan tuttu ääni.
“Tietysti!” kolli naukaisi riemastuneena siitä, että puoliverinen naaras muisti häntäkin ja piti hänestä omalla tavallaan huolta. Musta naaras ilmestyi pian sisälle ja katsoi valkoruskeaa kollia lempeästi.
“Kuinka voit?” hän kysyi ja vilkaisi Hiljaisuusvarjon loukkaantunutta tassua nopeasti.
“Paremmin kuin aikaisemmin. Voin laskea sille jo hieman painoa, toki vain hieman”, kolli vastasi ja huomasi puoliverisen naaraan kasvoilla hieman jotain kummaa.
“Oletko sinä kunnossa?” hän kysyi huolestuneesti ja katsoi ystäväänsä tiiviisti silmiin. Aamuraita avasi suunsa, mutta sulki sen sitten ja jäi hieman pohtimaan.
“Minun on ollut tarkoitus tulla käymään parantajan pesällä jo aikaisemmin. Minulla on ollut hieman kumma olo, mutta olen sitten vain ajatellut, että se menisi luultavasti ohitse. Nyt minulla oli kuitenkin jonkinmoinen tekosyy tulla tänne”, puoliverinen naaras naukaisi Hiljaisuusvarjolle hieman vaivaantuneena.
Valkoruskea kolli nousi ylös vaikeasti ja katsoi mustaturkkista ystäväänsä silmät huolesta säihkyen.
“Sekö on sitten ollut pitkäkestoista?” hän kysyi nojaten hieman etukenoon, mutta vältellen loukkaantuneen tassunsa rasittamista. Aamuraita nyökkäsi hieman ja katsoi toisaalle.
“Hehkuaskel!” Hiljaisuusvarjo kutsui ja säikäytti naaraan vahingossa. “Aamuraita tarvitsisi hieman tarkastamista!”
“Hei, Aamuraita! Mikäs sinulla on hätänä?” Hehkuaskel kysyi heti tassuttaessaan kaksikkoa kohti.
“Minulla on ollut hieman outo olo. Olen ollut huonovointinen välillä, olen väsynyt helpommin ja liikkuminen on alkanut tuntua hankalammalta. Muitakin pieniä oireita on ollut, mutta siinä olivat kaikista suurimmat”, musta naaras kertoi. Hehkuaskel katsoi häntä hetken ja nyökkäsi sitten kohti läheistä sammalpetiä.
“Käytkö hetkeksi makuulle. Haluaisin hieman tunnustella sinua. Minulla on pieniä epäilyksiä, mutta haluan varmistaa asian ensiksi”, parantaja naukaisi. Aamuraita siirtyi ja antoi Hehkuaskeleen hellästi silitellä hänen kylkiään ja vatsaansa, kunnes hän lopetti ja nyökytteli.
“Onneksi olkoon, sinä odotat pentuja”, parantaja naukaisi. Siinä samassa hiljaisuus tuntui laskeutuvan koko pesään. Hiljaisuusvarjo melkein odotti ystävänsä ilmeen perusteella tämän pian karjaisevan jotain sellaista kuin ‘anteeksi mitä?!’ tai ‘ei se voi olla totta!’, mutta hiljaisuus jäi rikkomattomaksi.
“Sinun ei tarvitse aivan vielä siirtyä pentutarhalle, mutta se olisi pian kuitenkin suositeltavaa, jos tiineytesi alkaa tulla askareidesi tielle”, Hehkuaskel naukaisi viimein rikkoen hiljaisuuden ja tassutti sitten muualle.
“Onneksi olkoon minunkin puolestani”, Hiljaisuusvarjo naukaisi ja meni taas makuulle. Aamuraita käänsi katseensa häneen hitaasti.
“Hiljaisuusvarjo, kai sinä tajuat, että ne ovat sinun pentusi?” hän kysyi tuskin henkäystä kovemmalla äänellä. Kolli katsoi häntä kuin puulla päähän lyötynä.
“Mitä tarkoitat?” hän kysyi.
“Se on ainoa mahdollinen vastaus. Olen ollut kanssasi, vaikka kuinka paljon! En tiedä, miten tämä tapahtui, mutta näin on nyt käynyt. Sinusta tulee isä”, Aamuraita naukui ja katsoi vakavana Hiljaisuusvarjoa. Ensin kolli ei osannut reagoida, mutta sitten hänen kasvoilleen levisi hymy.
“Lupaan auttaa pentujen hoitamisessa niin paljon kuin vain pystyn! Yritän olla niille parhain mahdollinen isä, vaikka emme olekaan kumppanukset”, valkoruskea soturi sanoi itsevarmasti. Aamuraita katsoi häntä hetken, mutta sitten hänen vakava katseensa alkoi viimein muuttua osin helpottuneeksi.
“Kiitos, Hiljaisuusvarjo. Sinä olet tosi ystävä”, hän sanoi, nousi ylös ja kosketti kuonollaan ystävänsä päälakea. “Minä taidan nyt mennä hieman sulattelemaan asiaa, mutta tulen vielä myöhemmin käymään luonasi.”
Hiljaisuusvarjo ontui leirin poikki kohti pentutarhaa. Aamuraita oli poikinut, mutta häntä ei oltu päästetty sinne. Syitä siihen oli kaksi. Hän saattaisi olla parantajien tiellä heidän ollessaan auttamassa, ja hänen piti edelleen lepuuttaa tassuaan.
“Saanko tulla sisään?” kolli kysyi pentutarhaan, kun pääsi sinne asti.
“Tule vain”, kuului Aamuraidan väsynyt nauku. Hiljaisuusvarjo asteli sisään pesään. Hän asteli suoraan ystävänsä luokse ja näki hänen vierellään kaksi pientä karvanyyttiä.
“Kaksi tervettä pentua, kolli ja naaras”, Hehkuaskel naukui juuri, kun oli lähdössä. Hiljaisuusaskel nyökkäsi nopeasti ja laski kuononsa aivan pienten sokeiden ja kuurojen kissan pienokaisten vierelle.
“Hei vain. Minä tässä, isänne”, hän naukaisi hellästi ja nosti sitten katsettaan Aamuraitaan, joka katsoi pentujaan rakastavasti, mutta ehkä hieman huolissaankin.
“Oletko päättänyt niille vielä nimiä?” Hiljaisuusvarjo kysäisi. Musta naaras katsoi pentuja hetken ajan hiljaa ja nyökkäsi sitten.
“Ajatteli, että naaras voisi olla Lummepentu ja kolli voisi olla Harakkapentu”, puoliverinen kuningatar vastasi.
“Kauniita nimiä”, Hiljaisuusvarjo vastasi ja katsoi pentuja siniset silmät täynnä rakkautta. Hän tulisi ikuisesti pitämään niistä huolta ja rakastamaan niitä. Hän ei antaisi niille käydä mitään pahaa.
“Haluatko jotain syötävää?” kolli kysyi Aamuraidalta.
“En tiedä saatanko syödä mitään juuri nyt, mutta voit sinä tuoda, jos vaikka nälkä iskeekin kovasti”, nuori kuningatar vastasi ja räpäytti Hiljaisuusvarjolle silmiään. Valkoruskea soturi nyökkäsi, nousi ylös ja lähti ontumaan ulos pesästä. Hän suuntasi suoraan kohti tuoresaaliskasaa ja toivoi sieltä löytyvän jotain hyvää.
Kolli pysähtyi katselemaan vähäistä kasaa ruokaa. Hän nappasi sieltä lopulta pulskahkon hiiren ja lähti takaisin kohti pentutarhaa. Hän todella toivoi voivansa olla Aamuraidalle avuksi niin paljon kuin vain mahdollista. Hän välitti siitä naaraasta niin kovasti, vaikka ei ollutkaan kuin vain hänen ystävänsä. Heidän yhteiset pentunsa varmasti vain vahvistaisi sitä ystävyyssuhdetta.
Hiljaisuusvarjo tunkeutui takaisin sisään pesään vaikeasti ja lähes kaatui, kun kipeälle tassulle sattui menemään liikaa painoa. Kolli kuitenkin nappasi itsensä muilla tassuillaan ja onnistui kompuroimaan kivunkyyneleet silmäkulmissaan kohti Aamuraitaa, joka pesi vastasyntyneitä pentujaan, jotka makasivat hänen vatsaansa vasten.
“Tässä, toin sinulle hiiren”, valkoruskea kolli naukaisi tiputtaessaan saaliin nuoren kuningattaren pedin vierelle. Hän istahti heti alas ja alkoi tomerasti nuolemaan kipeää tassuaan kuin yrittäen helpottaa siinä aaltoilevaa kipua.
“Onko tassusi edelleen kipeänä?” Aamuraita kysyi huolestuneella äänellä ja Hiljaisuusvarjon katsoessa häneen, hän huomasi ystävänsä silmissä myöskin huolestuneen katseen.
“Kyllä se on. Hehkuaskel on kyllä vakuutellut, että sen pitäisi olla jo lyhyen ajan sisässä parantunut, mutta se nyt vain sattuu olemaan hieman hankala. Älä huoli kuitenkaan, Aamuraita, kyllä tämä pian ohitse menee”, nuori soturi vakuutteli. Aamuraita nyökkäsi hitaasti, vaikka ei vaikuttanutkaan täysin vakuuttuneelta.
“Mutta tärkeintä on nyt sinun vointisi ja meidän yhteiset pentumme. Vaikka emme olekaan kumppanukset, he ansaitsevat parhaimmat mahdolliset vanhemmat”, valkoruskea kolli naukaisi ja katsoi silmät kimmeltäen vuoroin Aamuraitaan ja pentuihin. Hän osittain toivoi, että Aamuraita voisi olla hänen kumppaninsa, mutta se ei tuntunut oikealta. Se ei olisi sitä, mitä he molemmat hakivat. Aamuraita ansaitsisi jonkun paremman kissan itselleen ja Hiljaisuusvarjo jonkun enemmän taipuvaisen, jota hänen pieni muiden kiusoittelu ja hassuttelu ei haittaisi.
“Olet oikeassa. He ansaitsevat rakkautta ja hyvät vanhemmat”, Aamuraita naukaisi ja painoi sitten päänsä sammaliinsa. “Ja minä ansaitsen lepoa.”
“Nuku hyvin, minä lähden takaisin parantajan pesälle. Annan Sumutuulen ja Hehkuaskeleen taas tarkastaa tassuni ja toivon, että mikään ei ole vialla”, Hiljaisuusvarjo vastasi kehräten ja poistui sitten pesästä.
