Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Johdatin partiota eteenpäin Ukkospolun viertä pitkin. Annoin muiden merkata rajoja, kun itse tarkkailin ympäristöä jokaisella aistillani. Kääntelin korviani kuullakseni ympäristön äänet mahdollisimman hyvin. Toisinaan ohitsemme juoksi kovaäänisiä, pahalta lemuavia hirviöitä, jolloin painauduimme maata vasten ja pysyttelimme piilossa. Hirviöt tulivat harvoin ulos ukkospolulta, mutta oli kuitenkin parasta olla näkymättömissä. Raparperitassu pärjäsi hyvin partiossa, joten hän pystyi kulkea mukana kuin soturi, eikä tarvinnut enää minun ohjaustani.
Missään ei ollut mitään poikkeavaa. Kukaan ulkopuolinen ei ollut käynyt Kuolonklaanin reviirin tällä puolen. Ukkospolun jälkeen haistoin voimakkaan kaksijalan tuoksun. Hajujen perusteella niitä oli kaksi tai kolme, ja ne olivat kai kulkeneet kohti Hehkulampea. Koska kaksijalat eivät olleet näköpiirissämme, päätimme jatkaa matkaa. Ei ollut erikoista, että kaksijalat kävivät toisinaan Hehkulammella uimassa. Olin joskus tarkkaillut niiden puuhia etäältä. Kaksijalat pysyivät pinnalla, mutta ne pärskivät vedessä usein hullun lailla. Ne eivät selkeästikään tienneet, että niitä tarkkailtiin, ja että ne olivat meidän reviirillämme. Kaksijalat eivät välittäneet mistään. Ne tekivät mitä tahtoivat. Olisivat voineet edes kunnioittaa meidän rajojamme, mutta meistä ei olisi mitään vastusta montaa kaksijalkaa vastaan.
Matka jatkui kohti Eloklaanin rajaa. Päivä oli paahtavan kuuma. Olisin mielelläni käynyt pulahtamassa lammessa, mutta minulla oli nyt muitakin tehtäviä. Täytyi johtaa partiota ja keskittyä ympäristöön. Huipussaan oleva aurinko paistoi suoraan turkkiini. Se tuntui omalla tavallaan mukavalta, mutta olin jo varsin kyllästynyt tähän kuumuuteen. Sadepäivät toivat sentään vaihtelua näihin päiviin.
”Eloklaanin rajapartio!” partioon kuuluva Liekkimyrsky sihahti niin hiljaa, ettei meitä vastaan tuleva partio kuullut sitä. Partion johdossa kulki valkea kilpikonnalaikukas naaraskissa. Se katsahti meidän suuntaamme, mutta keskittyi sitten pitämään keltaisen katseensa edessäpäin. Yksi partion jäsen kiinnitti minun huomioni. Kissan turkki oli oranssi, ja sitä koristivat erilaiset tummemmat kuviot ja valkeat laikut. Kolli kulki reippaasti eteenpäin. Ellen olisi tiennyt paremmin, olisin voinut vaikka vannoa, että kissa oli Lauhalaukan poika. Olin tarkkaillut kyseisen petturin eleitä niin paljon, että muistaisin ne loppuikäni. Laitoin asian sattuman piikkiin, ja ohitimme mitään sanomatta Eloklaanin puolella kulkevan partion.
Kun palasimme leiriin, aurinko oli ohittanut huippunsa ja suuntasi nyt hitaasti kohti taivaanrantaa. Auringonlaskuun olisi vielä runsaasti aikaa. Kävin hakemassa itselleni hiiren, jota menin syömään piikkihernemuurin varjoon. Tarkkailin leirissä olevia kissoja herkeämättä. Se oli ihan mukavaa ajanvietettä, josta voisi myöhemmin olla kenties jotakin hyötyä. Kun tarkkaili kissan tekemisiä, saattoi vahingossa saada selville esimerkiksi sen heikkouksia. Jos kissa päättäisi kääntyä klaaniaan vastaan, voisin käyttää hyödyksi näitä heikkouksia.
Väärävarjon valkoinen turkki erottui selkeästi muiden kuolonklaanilaisten joukosta. Soturi astui juuri partion perässä sisään leiriin. Kollin vaalean meripihkainen katse käväisi minussa, mutta hän käänsi sen nopeasti pois. Edellinen keskustelumme oli pyörinyt mielessä etenkin iltaisin. Minua raivostutti se, kuinka soturi vihjaili, etten osaisi tehdä omia päätöksiäni. En ollut elämässäni tehnyt muuta kuin elänyt omien päätöksieni mukaan. Minä olin päättänyt olla soturi, ja elin joka päivä sen mukaan. Olin päättänyt tulla kunnioitetuksi ja olla paras soturi mitä maa päällään kantoi. Toisinaan täytyi tehdä epämiellyttäviä valintoja, mutta sellaista se vain oli.
Olin päättänyt, että kertoisin tämän myös Väärävarjolle. Hänellä ei ollut mitään oikeutta tulla kertomaan minulle sellaisia asioita, jotka eivät pitäneet paikkaansa. Olisin mennyt kollin puheille nyt heti, mutta Henkäysvarjon ilmestyminen paikalle keskeytti aikeeni. Kolli katsahti minuun ja nyökkäsi tervehdykseksi.
”Mitä asiaa?” kysyin aavistuksen verran liian hyökkäävällä äänensävyllä. Henkäysvarjo siristi vain silmiään ja meni suoraan asiaan:
”Olisin pyytänyt sinua kanssani syömään, mutta ilmeisesti olet syönyt jo.” Kolli katsahti maassa lojuviin ruuan tähteisiin, jotka hiirestä oli jäänyt jäljelle.
”Ihan hyvä huomio”, tuhahdin ja annoin katseeni kulkea Henkäysvarjon ohitse Väärävarjoon. Soturi keskusteli parhaillaan Jokimielen kanssa. En tuntenut soturia kovinkaan hyvin, mutta hänen olemuksensa ei miellyttänyt minua. Naaras vaikutti itserakkaalta ja itsekkäältä kissalta. Väärävarjo hymyili keskustellessaan tummanruskean soturittaren kanssa.
”Voisimme pitää huomenna Raparperitassulle ja Harakkatassulle yhteisharjoitukset”, varapäällikkö tokaisi ja sai taas huomioni.
”Ei käy, olen jo suunnitellut kiipeilyharjoitukset huomiselle, eikä Harakkatassusta tai sinusta ole niissä hyötyä”, ilmoitin viileästi ja heilautin häntääni puolelta toiselle. Henkäysvarjo tuhahti.
”Ei väkisin”, kolli mutisi ja käänsi minulle töykeästi selkänsä. En ymmärtänyt, miksi Henkäysvarjon piti olla niin herkkänahkainen. Yhdet harjoitukset ne vain olivat, ja niitä tulisi vielä lisää. En minä hänen vuokseen alkanut suunnitelmiani laittamaan täysin uusiksi.
Seurasin kissoja etäämmältä auringonlaskuun saakka. Väärävarjo jutteli pitkään Jokimielen kanssa. Jossain vaiheessa myös Pikiturkki liittyi kaksikon keskusteluun. Viimein naarassoturit poistuivat sotureiden pesään, ja Väärävarjo jäi yksinään hieman hylätyn oloisena pääaukiolle. Käytin tilaisuuden hyödykseni ja etsin nopeasti katseellani Henkäysvarjoa, muttei kollia näkynyt. Jokin aika sitten varapäällikkö oli kadonnut taas päällikön pesään Punatähden kanssa.
Astelin pääaukion halki valkean soturin luokse. Väärävarjo kohtasi katseeni, ja nousi ylös lähteäkseen.
”Odota”, sanoin tiukka ilme kasvoillani ja vaadin kollia pysymään paikoillaan. Väärävarjo istui alas ja katsoi minua odottavasti. Kolli ei tuntunut olevan kiinnostunut siitä, mitä asiaa minulle hänelle oli. Jonkin verran häntä varmasti kiinnosti, sillä soturi oli ylipäätään jäänyt kuuntelemaan asiaani. Hän osasi vain peittää sen todella hyvin.
”Halusin kertoa sinulle, että olit väärässä siitä mitä sanoit”, vastasin vakavalla äänellä ja katsahdin ylöspäin itseäni suurempaa soturia kohti. Väärävarjo kohotti kulmiaan välinpitämättömän oloisena ja pyöräytti meripihkasilmiään.
”Minulla on kyllä oma tahto, mutta ei kaltaisesi voi sitä ymmärtää. Minun tahtoni on olla paras soturi, ja joskus on tehtävä valintoja, jotka eivät miellytä. Toisin kuin sinulla, minulla on tavoitteita. En seilaa ympäri metsiä vailla määränpäätä, vaan asetan itselleni tavoitteet ja pysyn niissä”, totesin kärkkäästi yhä katsoen soturia silmiin. Valkea soturi naurahti, kuin asia olisi ollut jollain tapaa hauska.
”Tarkoitat varmaan, että isäsi tai Punatähti tekee valinnat puolestasi, ja sinä noudatat sokeasti niitä. Olen kuullut kyllä juttuja sinusta, Tuhkajuova. Jyrkänneloikka painosti sinua pariutumaan kissan kanssa, jota et edes rakastanut. Millä tavalla se parantaa asemaasi soturina?” soturi kysyi rauhallisella äänellä. Hänen katseensa ei ollut vihainen tai ärtynyt, vaan ennemminkin huolestunut. Sisälläni roihahti jälleen kerran, mutta päätin pysyä rauhallisena. Jos tahdoin selvittää asian Väärävarjolle, minun täytyi olla kylmänviileä.
”Asemani on huomattavasti parempi, kun kumppanini on varapäällikkö. Kuolonklaanilaiset arvostavat minua”, vastasin rauhallisella äänellä ja piiskasin hännälläni ilmaa. Väärävarjo pudisteli päätään. Aivan kuin olisin ollut oppilas, joka oli vastannut mestarinsa kysymykseen väärin.
”Väärin. Kuolonklaanilaiset arvostavat Henkäysvarjoa. He eivät vain uskalla olla sinusta mitään muuta mieltä, kun he haluavat näyttää hyvältä Henkäysvarjon silmissä”, kolli sanoi. Hän valehteli, aivan varmasti. Minä olin ansainnut kissojen kunnioituksen. Olin tehnyt soturiuden eteen töitä enemmän kuin kukaan ja ollut aina uskollinen ja lojaali.
”Sinä olet väärässä. Miten voisit edes tietää miten asiat ovat, kun olet ollut täällä vasta niin vähän aikaa?” kysyin, mutten antanut soturille aikaa vastata, ”vastaa minulle rehellisesti: Kun saavuit klaaniin, aloitko sinä kunnioittamaan minua?”
Väärävarjo siristi silmiään ja mietti hetken. Kolli paransi ryhtiään ja nyökkäsi.
”Sinä teit minuun vaikutuksen”, soturi myöntyi. Mieleni teki hymyillä tyytyväisesti, mutta pakotin ilmeeni pysymään tasaisena. Nyökkäsin vastaukseksi. Väärävarjo oli juuri myöntänyt olleensa väärässä, ja se sai minut tuntemaan oloni erityisen hyväksi. Tunne oli vähän kuin olisin voittanut kilpailun.
”Mutta ei sillä ollut mitään merkitystä, onko sinulla kumppani vai ei. Moni voisi kunnioittaa sinua huomattavasti enemmän, jos osoittaisit olevasi hyvä soturi ilman kumppaniakin”, Väärävarjo totesi lapojaan kohauttaen.
”Onko sinun ongelmasi nyt se, että minulla on kumppani?” tuhahdin empimättä. Valkea kolli katsahti minuun ja käänsi sitten katseensa pois hetkeksi. Väärävarjo katsoi selkäni taakse jäävää auringonlaskua, joka oli värjännyt taivaan vaaleanpunaiseksi. Sitten kolli katsoi taas minua. Väärävarjon katse oli lämmin. Aivan kuin soturi olisi riisunut kovan kuorensa ja laittanut esille jokaisen heikkoutensa. Jos olisin nyt hyökännyt soturin kimppuun, hän olisi ollut mennyttä silmänräpäyksessä.
”Voisitko vastata yhteen kysymykseeni valehtelematta?” kolli kysyi ja katsoi minua pyytävä ilme kasvoillaan. Siristin silmiäni mietteliäänä. Yrittikö Väärävarjo harhauttaa minua jotenkin?
”Hyvä on. Yksi kysymys”, lupauduin ja heilautin raidallisen häntäni etukäpälieni päälle. Väärävarjo mietti hetken. Soturi nielaisi, aivan kuin hän ei olisi uskaltanut kysyä kysymystään. Kissan katse harhaili taas aivan muualla, mutta sitten se kohdistui minun vaaleanvihreisiin silmiini. Tilanne oli rauhallinen. Tuntui kuin kaikki muu ympärillämme oleva maailma olisi kadonnut tiehensä. Aivan kuin olisin hukkunut tähän hetkeen, kadonnut toiseen maailmaan Väärävarjon kanssa.
”Rakastatko sinä Henkäysvarjoa oikeasti?” soturi kysyi ja rikkoi yllemme laskeutuneen taianomaisen tunnelman. Nousin ylös ja astuin askeleen taaksepäin. Olin jo kylmästi kääntämässä kollille selkääni vastaamatta hänen kysymykseensä.
”Sinä lupasit, Tuhkajuova”, Väärävarjon ääni oli hiljainen, miltei kuiskaus. Yritin kuumeisesti etsiä oikeaa, totuudenmukaista vastausta. Olin luvannut vastata valehtelematta. Ei siinä muuten olisi ollut mitään ongelmaa, mutta ajatukseni olivat solmussa. En minä tiennyt vastausta kysymykseeni edes itse.
Henkäysvarjo oli minun kumppanini, ja kuulemma kumppania täytyi rakastaa. Jotkut kuningattaret olivat sanoneet rakkauden tuntuvan siltä, kuin perhoset lentelisivät vatsassani. Heidän mukaansa sydän alkoi lyömään nopeampaa, kun näki rakastettunsa. Se sai samaan aikaan olon epämukavaksi, mutta samalla niin hyväksi. En minä ollut tuntenut sitä koskaan. Henkäysvarjo vain oli Henkäysvarjo. Hän oli sanonut rakastavansa minua, mutta en minä ollut koskaan sanonut hänelle niin. Hetken mietintätauon jälkeen en päässyt mihinkään tulokseen. Ajatukseni olivat sekavat.
Kohtasin Väärävarjon katseen.
”En minä tiedä vastausta”, lausuin epätoivoisena ja käänsin soturille selkäni. Väärävarjo ei tehnyt mitään pysäyttääkseen minua, vaan kolli jäi istumaan aloilleen, kun minä suuntasin kohti sotureiden pesää. Matkalla vilkaisin ympärilleni. Pimeyden Metsälle kiitos, ettei leiri ollut täynnä uteliaita silmäpareja, jotka olisivat seuranneet keskusteluamme. Suurin osa sotureista oli partiossa tai nukkumassa. Vain muutama kissa oleskeli enää pääaukion varjoissa.
Löysin nopeasti oman vuoteeni pesän keskustasta ja asetuin siihen makaamaan. Työnsin äskeisen keskustelun pois mielestäni ja suunnittelin päässäni huomisia kiipeilyharjoituksia Raparperitassun kanssa.
Seuraava aamupäivä meni nopeasti Raparperitassun kanssa kiipeilyharjoituksissa. Olimme saaneet harjoituksiin mukaan Haukkasiiven. Raidallinen, melko nuori soturi oli pysynyt koko harjoitusten ajan vaiti minun toiveestani. Hän oli mukana tarkkailemassa, ei minkään muun syyn takia. Leirissä annoin Raparperitassulle luvan syödä ja viettää loppupäivänsä miten tuo itse halusi. Naaras ei väittänyt vastaan, vaan poistui luotamme.
Haukkasiipi sen sijaan jäi seisomaan minun vierelleni. Seisoimme piikkihernemuurin varjossa lähellä leirin sisäänkäyntiä. Kolli katsahti minuun myrkynvihreillä silmillään ohimennen. Olin juuri lähdössä, kun Haukkasiipi yllättäen aloittikin keskustelun:
”Etkös sinä olekin Sulkatassun ja Sähkötassun emo?”
Kysymys yllätti minut, sillä kukaan ei koskaan aiemmin ollut aloittanut kanssani keskustelua kysymällä moista. En ollut varma, tunsiko Haukkasiipi jälkeläisiäni, mutta ilmeisesti hän oli perehtynyt suhteeseemme jollain tavalla. Ei se mikään salaisuus ollut, mutta en minä pennuistani muille huudellut.
”Olen minä”, tokaisin ja kohautin välinpitämättömästi lapojani. Olisin voinut lisätä, että myös Sinilintu oli tyttäreni, mutta se olisi ollut typerää. Oli vain parempi, ettei sitä kajahtanutta naarasta yhdistettäisi minuun millään tavalla.
”Miten he ovat menestyneet elämässään?” yllätyin, kun raidallinen kolli alkoi ihan toden teolla kyselemään pennuistani. Pidin ilmeeni peruslukemilla, eikä Haukkasiipikään vaikuttanut ulkoa päin kovinkaan kiinnostuneelta asiasta. Kolli katsoi minua kohteliaasti silmiin, mutta hänen ilmeensä oli kylmä kuin jää.
”Kohtalaisesti. Sähkötassusta voinee tulla vielä hyvä soturi, mutta Sulkatassusta tuskin keskivertoa parempaa tulee koskaan”, vastasin suoraan. Jotkut emot kehuivat pentujaan maasta taivaaseen, vaikka he olisivat olleet aivan surkeita, mutten minä halunnut olla sellainen. Asiat oli hyvä sanoa suoraan. Tällöin Haukkasiipikin saisi realistisemman kuvan siitä, millaisia pentuni oikeasti olivat. Soturi oli avaamassa suutaan, mutta keskeytin hänet ennen kuin kissa ehti kysyä yhtään enempää kysymyksiä pennuistani:
”Miksi sinua oikeastaan edes kiinnostaa Sulkatassu ja Sähkötassu?”
//Haukka? Toivottaavsti en hitannu liikaa :d
// 1733 sanaa
