Tipupentu
Kirjoittaja: Tipu
Niin, päädyimme tassuttamaan kohti pentutarhaa pienen juttutuokiomme ollessamme ohi. Lehtipentu oli tajunnut pointin, ei kenenkään voinut luottaa ilman kunnollisia testejä. Eikä edelleenkään Tuimapennun testi tuottanut paljoa tuloksia. Mikä oli sinänsä hyvä tulos. Hän osasi jotain, olla hiljaa, käyttäytyä, olla asiallinen ja omasi ehkä harkinta kykyä. Eikä ollut turhan kiintynyt kehenkään saati tunteellinen asioista. Se olisi Kuolonklaanin ihannekuvan kannalta turhaa. Tunteiden kautta vetoavia kissoja oli turha edes harkita liittolaisiksi. Ei ollut logiikkaa vedota tunteisiin, ne olivat vain heikkouksia. Minä vain testaillessani pidin oman selustani, logiikka oli tärkeintä. Siskoni piti häntäänsä jatkuvasti turkillani, että tiesin missä mentiin. Pysähdyimme. Silmänräpäyksen ajan haistelin ympärilleni. Tuimapentu, hän oli edessämme.
”Ai, hei vain sinullekkin ketun papana. Muuten unohda koko karkaus juttu”, Tokaisin. En tiennyt miksi siskoni oli pysähtynyt, kai kolli oli luonut meihin tiukan katse kontaktin? Mikä se olikin en minä pystynyt sitä aistimaan.
”Mitä tarkoitat?”, Kolli kysyi hieman.. Ärtymystä? Hämmennystä? Äänessään. En jaksanut istahtaa alas koska asia oli helposti sanottu.
”U-noh-da ko-ko kar-kaus”, sihisin tavuttain. Miten ääliö? Pitäisikö vielä taputtaa päälaelle ja todeta että vielä opit. En kuitenkaan jäänyt paikalle vaan livahdin Lehtipennun ohi Pentutarhaan. Haistelin pesää heti ensimmäisenä erottaakseni keitä siellä oli, todeten ettei mitään epätavallista ollut käynyt. Lehtipentu tuli heti perässäni. Rypistin kulmiani kun huomasin yhden pointin. Hän oli ollut erittäin hiljaa? Outoa? Siis, se ääni. Ei lehtipentu. Tämä oli aivan tavallista hänelle.
”Mitä teemme seuraavaksi?”, Lehtipentu kysyi. Käänsin katseeni häneen, miettien sitä.
”Niin, miten olisi vaikka vanhempien murha?”, ääni viimein kysyi. Lämmin viima koski turkkiani, sekä tällä kertaa minun oli vaikea erottaa oliko ääni todella tuntemuksineen olematon. Mutta ainakaan Lehtipentu ei reagoinut mitenkään mihinkään. Hänen turkkinsa ei pörhistynyt viimasta, eikä hän vastannut äänelle.
”Taidan vain mennä nukkumaan jo, nimanuljaskien läksytys vie virtaa”, Tuhahdin kun tassutin sammalilleni Lehtipentu vierelläni. Hän tuhahti huvittuneena.
”Äläkä edes jaksa väittää auringon olevan liian ylhäällä siihen ketun papana, ei varmana ole”, Murisin turhautuneena. Hän pystyi ja olikin väittänyt auringon olevan joskus ylhäällä kiusatakseen minua. Että olin nukkunut auringon huippuun vaikka soturit puhuivat ympärilläni vasta aikaisesta auringon nousu vaiheesta. Kömmin sammaleilleni, ottaen mukavan asennon.
Seuraavan kerran kun heräsin sain kuulla Tuimapennun olleen nimitetty jo Tuimatassuksi. Ihan sama, hän ei ansainnut sitä niin kovasti kuin minä ja Lehtipentu ansaitsimme. Päivämme kuluivat ihan mukavasti, suunnittelimme silloin mitäkin. Emme tosin puhuneet enää Tuimatassulle saati Sähkötassulle. Pystyin vain kuvittelemaan miten kiireistä heillä oli oppilaina, varsinkin Tuimatassulla opetella olemaan oppilas. Minulle hän oli yhä niljakas ketun papana jos sen ääneen sanoisi. Olin kuitenkin pari kertaa käynyt parantajan pesällä, ihan vain uteliaisuuttani kyselemässä asioita, niin kuin ennenkin. En koskaan ottanut Lehtipentua mukaan kysely retkiini, vaan lähdin kyselemään häneltä itsekseni. En muistanut parantajamme oikeaa nimeä, Hehkuaivo hän minulle oli. Hän haisi aina lehdille joka ei ollut aivan paha. Koko pesä vain rauhoitti minua tavalla jolla en koskaan myöntäisi. ”Monta potilasta sinulla on ollut viime päivinä”, ”mihin sitä yrttiä käytetään?”, ”Minkälaisen annoksen hän saisi vaikka hinkuvaan hengitykseen?”, ”Montako kissaa on kuollut tassuihisi”, Lisäksi alku aikoina hän hoiti haavojani joten sain syyn olla täällä. Tietty en ollut hetkeen täällä käynyt, vaan keskittynyt siskooni, mutta nyt olin. Joku nimanuljaskaisista klaaninvanhimmista tuli parantajan pesään joten Hehkuaivo lähetti minut tiehensä.
”Taasko kävit parantajan pesällä, eikö sinun pitäisi jättää se paikka rauhaan kerran haavasikin ovat parantuneet”, Lehtipentu kysyi kun palasin takaisin. Hän oli noukkinut meille saaliin jota syödä. Päästin kurkustani enteilevän murahduksen.
”Se ei kuulu pätkän vertaakaan mitä minä haluan tehdä vapaa ajallani sinulle senkin ketun aivo”, Sihisin. Otin silti hänen riistastaan palan, koska ei se todella hänen ateriansa ollut kun olin paikalla, se oli meidän kummankin ateriamme.
”Oletko siis kiinnostunut parantajuudesta? Kerran käyt siellä?”, Siskoni jatkoi kiusoittelua. Nyt suljin kokonaan silmäni, antaen kurkustani murinan vain tulla availlen kynsiäni. Eikö hän tajunnut, se ei kuulunut pätkääkään hänelle. Ei sitten mitenkään.
”Voi kyllä”, Murisin vain hänelle, ottaen palan hänen riistastaan taas. Oli niin lähellä etten vetänyt hänelle kirolitaniaa. Mistä hän saisi nauttia. Se saattaisi korkeintaan kääntää pari katsetta meihin päin mutta koko asiaan oltiin hiljalleen alettu tottua. Siis minusta huutamassa milloin mistäkin kenelle vain.
Ja hiljalleen neljänneskuu olikin mennyt Tuimapennun nimityksestä, hitaasti mutta varmasti. Olin kahdesti käynyt Parantajan pesällä, kysellyt aina vain enemmän. Siskoltani olin taas puolestani saanut välillä kannustavia kommentteja ja välillä leikki mielistä irvaa. Koko neljänneskuu oli sinänsä ollut rauhallinen ilman häiriöitä. Pentutarhaan oli tosin tuotu uusi pentu, johon en edes ollut vaivautunut tutustumaan. Olihan se aina ollut selvää että olin kiinnostunut olemaan parantajana klaanissa, en vain aina tuonut sitä ilmi. Nyt se oli tullut enemmän vain ilmi. Istuimme nyt aukiolla tylsyyttämme pohtimassa. Oli selvää että olimme klaanin isoimmat pennut, tai, no, Lehtipentu oli.
”Miksi haluaisit olla parantaja oikeasti? Laiskottelu? Eiväthän he edes tee mitään”, Lehtipentu tokaisi. Hän tiesi etten ottanut noita tokaisuja niin sisäänsä. Ei se ollut niin etteivät he tehneet mitään. Hehkuaivo oli ollut siellä pelastamassa minut, sekä hän olisi pelastanut minut uudestaan. Hänen työnsä oli varmasti hankalaa jatkuvasti kohdata kuolemaa. Olin myös sivistänyt itseäni eloklaanista sen minkä sain kuulla.
”Haluan korjata tuon ajatuksen, etteivät he tee mitään. Mitä olen kuullut eloklaanissa se on paremmin, enkä sitä paitsi voisi sietää ajatusta Hehkuaivon antavan sinun kitua kun hän ei oaaa hoitaa sinua kunnolla. Saati ketään muuta kivussa olevaa”, Murisin. Halusin keskustelun nopeasti jonnekkin muualle, tämä lähinnä tuotti minulle vain ahdistusta. Kesken keskustelumme tapahtui kuitenkin jotain.
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästykseen kykenevä klaanikokoukseen!”, Punatähti ulvaisi. Siristin silmiäni, mitä se voisi olla. Olimme aika etu linjassa jo muutenkin nyt istuma paikassamme joten emme liikkuneet paljoa. Odotimme vain kissojen tuloa. Kun kissat viimein tuntuivat olevan paikalla, odotin tylsistyneenä päällikköä. Aloittaisi jo, ei kenelläkään ollut aikaa odottaa hiiren aivoisia ajatuksiasi.
”Lehtipentu ja Tipupentu olette saavuttaneet kuuden kuun iän ja olette valmiita koulutukseen. Tästä lähtien Lehtipentu tunnetaan Lehtitassuna, hänen mestarinaan toimii Pähkinäkorva. Tipupentu tunnetan Tiputassuna, hän tulee olemaan seuraava parantajan oppilas joka tarkoittaa että Hehkuaskel tulee olemaan hänen mestarinsa”, Sydämeni otti pari ilon hyppyä nopeammin. Minä- todella- oikeasti! Jes! Kyllä kyllä kyllä! Tietty en antanut sen näkyä. Harvat kissat ulvoivat nimiämme, kun minä seisoin siinä tumput suorassa. Lehtitassun mestarin nimi ei sanonut mitään minulle. Pähkinäkorva. Hän varmasti oli yksi tavallisista niljaskaisista kuoloklaanilaisita. Toivoin että hän käyttäytyisi siskoani kihtaan kunnolla tai muuten hän saisi kuulla. Olin melkein jäätynyt siihen paikkaan ennen kuin kuulin tutun äänen. Sisareni oli hävinnyt viereltäni ja päällikkö päättänyt kokoontumisen.
”Nähtävästi saat kysellä vielä lisää minulta joka päivä”, Hehkuaivo tokaisi. Murahdin vastaukseksi ensi alkuun, hetken hakien siskoni turvallista hajua avukseni sosiaalisessa tilanteessa.
”Ennemmin minä joudun sietämään sinua lima aivo”, Mutisin.
//1047
//Lehti? Tuima? Kuka vaan periaatteessa.
