Tyrskytassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Olin joutunut painajaiseen, josta en voinut herätä. Keijukainen taisi nauttia tästä mahdollisuudesta päästä venyttämään hermoni äärirajoilleen. Hän tiesi, miten paljon inhosin tätä järjestelyä, jossa meidän pitäisi esittää kumppaneita Kuolonklaanille. Tämän täytyi olla typerintä, mitä olin koko tähän astisen elämäni aikana joutunut tekemään!
Seurasin Keijukaisen kanssa Henkäysvarjoa – hän oli kaiketi Kuolonklaanin varapäällikkö, tai niin minulle oli ainakin Eloklaanissa kerrottu – jonka Punatähti oli lähettänyt viemään meidät uusien mestariemme luokse. Nimet Kylmäliekki ja Sinilintu eivät sanoneet minulle mitään. Tuntui tyhmältä palata takaisin oppilaaksi sen jälkeen, mitä Eloklaanissa oli tapahtunut. Olin oppinut enemmän luopiona vaellellessani kuin klaanissa Karpalonenän opissa. Tietenkin kunnioitin edesmenneen mestarini työpanosta, mutta oppiminen oli tapahtunut kamalan hitaasti. Kun joutuu taistelemaan ja metsästämään säilyäkseen hengissä täysin yksin ja luonnon armoilla, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua ja oppia. Ehkä sellainen menetelmä sopisi myös oppilaskoulutukseen. Ha, jokaisen tulisi kokea karkotus, jotta voisi elää elämäänsä täysillä.
”Sinilintu. Kylmäliekki.” Henkäysvarjo ei kuulostanut järin innostuneelta kutsuessaan luokseen kaksi kissaa, jotka loivat minuun ja Keijukaiseen hieman hämmentyneitä katseita. ”Tässä ovat Keijukainen ja Tyrsky”, varapäällikkö esitteli kuivasti ja huiskaisi puhuessaan hännällään meidän suuntaamme. ”He ovat Kuolonklaanissa koeajalla, ja te saatte kunnian toimia heidän mestareinaan. Sinilintu saa Keijukaisen ja Kylmäliekki Tyrskyn. Opetatte heitä kuten ketä tahansa kuusikuista kissaa, joka on päässyt oppilaaksi. Onko asia selvä?”
Kylmäliekki ja Sinilintu nyökyttelivät vaitonaisina. Henkäysvarjo heitti meihin vielä paheksuvan katseen, ennen kuin marssi matkoihinsa. Jäimme kahdestaan uusien mestariemme kanssa.
”Onpa mukava tavata”, Keijukainen tervehti kaksikkoa ystävällisesti. Ellen olisi tiennyt, millainen ärsyttävä karvapallo hän oikeasti oli, se olisi saattanut upota jopa minuun.
Pieni valkoinen naaras, jonka häntä, korvat, etutassut ja kuono olivat väriltään harmaanruskeat, vastasi ’kumppanini’ kommenttiin hymyllä, jota oli vaikea tulkita. Se ei ollut mitenkään vihamielinen tai inhoava, pikemminkin oudolla tavalla ystävällinen. No, hänestä ei varmaankaan olisi uhkaa meille.
Käänsin katseeni savunharmaaseen kolliin, jonka oletin olevan Kylmäliekki. Hänenkin kasvoillaan kareili lämmin hymy. Pakotin itseni vastaamaan heidän hymyynsä. En saisi vaikuttaa tylyltä, tai muuten aikani Kuolonklaanissa saattaisi jäädä hyvinkin lyhyeksi.
”Voisimme ensin käydä kierroksella reviirin ympäri, minkä jälkeen autamme teitä löytämään itsellenne paikat oppilaiden pesästä”, Kylmäliekki naukaisi.
”Se olisi hienoa”, vastasin hakien ääneeni sävyä, joka muistuttaisi jollain tavalla kiitollista. Sanat tuntuivat hiekalta suussani, mutta se meni läpi. Mestarit kutsuivat meidät mukaansa ja lähtivät viemään meitä kohti piikkihernetunnelia, josta olimme juuri hetki sitten tulleet sisään leiriin.
//Keiju?
//371 sanaa
