Tuimakatse
Kirjoittaja: Untuva
Jos oikein alkoi asiaa pohtimaan, oli hyvin erikoista miten nopeasti muutokset saattoivat tapahtua ja niihin sopeutua. Muutoksen hetkellä sitä saattoi ajatella, kuinka mikään ei koskaan palaisi ennalleen. Muutoksesta tuli kuitenkin aina normi, joka tuntui muutaman auringonnousun jälkeen jo täysin tavalliselta arjelta – vaikka vain vähän aikaa sitten oli ajatellut täysin päin vastaista. Päivät olivat näyttäytyneet aikaisemmin ehkä liiankin samankaltaisilta. Nouseminen vuoteesta, päivän askareet, partioiminen, nukkumaan ja sama seuraavana päivänä uudestaan. Yleensä vain oppilas tai astetta erikoisemmat tehtävät toivat jotain muutakin arkeen. Eloklaanissa vartijana toimiminen oli aluksi vaatinut totuttelua, mutta pian sekin oli normalisoitunut, eikä tuntunut enää niin kummalliselta herätä Eloklaanin leiristä. Eloklaanilaisiin ja heidän tapaansa olla ja elää ei ikinä olisi voinut tottua, mutta ympäristöön kyllä. Vastikään olimme joutuneet palaamaan takaisin Kuolonklaanin leiriin, kun panttivangit olivat palaneet leiriin takaisin. Oli suorastaan häpeällistä astella takaisin Kuolonklaaniin moisen tapahtuman jälkeen. Henkäystähti ei todellakaan ollut mielissään tapahtumien kulusta – kuka olisi ollutkaan. Henkäystähden syytökset vain sattuivat osumaan vartijoihin, vaikka Pimentovarjo sai kaikista isoimmat syytökset harteilleen. Tiesin kuitenkin tilanteen rauhoittuvan, enkä uskonut asemani heikkenemiseen kuolonklaanilaisten silmissä. En kauheammin herättänyt muutenkaan klaanin keskuudessa huomiota, joten negatiivisen huomion valossa se kohdistui yleensä muihin kuin minuun. Jäin hyvin useasti varjoon ja välillä se saattoi merkitä huonompia asioita, mutta yleisesti ottaen pidin siitä. Pidin siitä, ettei tarvinnut aina olla esillä kaikille ja sai suorittaa rauhassa omaa elämäänsä eteenpäin. Huokaisin paikallani leirin aukiolla. Olin ollut pitkään uppoutunut ajatuksiini. Nousin ylös, sillä minun oli taas jatkettava päivääni – partio odottelikin jo uloskäynnin luona saapumistani.
