Mahlatassu
Kirjoittaja: Elandra
Surmakynsi oli aiemmin päivällä ilmoittanut, että osallistuisin Pimentovarjon kanssa rajapartioon. Edellisestä partioinnista oli kulunut jo ainakin neljäsosakuu, ja minä pidin enemmän rajapartioista kuin metsästyspartioista. Niihin Pimentovarjo oli ikävä kyllä ilmoittanut meidät turhankin monta kertaa. Metsästys oli heikkouteni, jonka vuoksi mestarini halusi minun kehittävän sitä mahdollisimman paljon. Hänen mukaansa olin jo nähnyt ja opetellut lähes kaikki perusasiat, ja ainoa ongelma oli itse saalistaminen. Vaikka olinkin nopeasti oppinut sen, että vaaniessa tuli liikkua hiljaa, en yksinkertaisesti vain ollut mikään mestarihiipijä. En malttanut odottaa hyvän hajujäljen löytymistä tai tarpeeksi lähelle pääsemistä. Pimentovarjo oli painottanut sitä, että maltti on valttia. Olin aivan varma siitä, että soturikoulutukseni oli jo lopussa. Pimentovarjo keskittyi nykyään liikkeideni parantamiseen, ei niinkään uusien liikkeiden harjoitteluihin. Olimme pitäneet muutamat kiipeilyharjoituksetkin. Kiipeäminen ja puusta alas tuleminen olivat minulle haastavia, mutta oksilla tasapainottelu oli ihan kivaa. Pelkäsin kuitenkin putoavani, sillä moni oppilas oli loukkaantunut tai kuollut kiipeilyharjoituksissa.
Odotimme parhaillamme partion lähtöä. Pimentovarjo oli ottanut paikan viereltäni. Liekkihäntä oli määrätty partion johtoon. Kalmakuu istui lähellä isäänsä. Saapumatta oli ainoastaan Huurrelilja. Odottelimme piikkihernemuurin varjossa vielä tovin, kunnes tummanruskea soturi saapui vihdoinkin luoksemme. Hän pahoitteli nopeasti myöhästymistään, mutta Liekkihäntä vastasi vain murahduksella ja tuimalla katseella. Sitten partion johtaja nousi ylös ja viittoi meidät peräänsä piikkihernetunneliin. Ensin meni Kalmakuu, sitten Pimentovarjo, minä ja partion häntänä oli Huurrelilja.
”Tarkastamme rajamme joen tältä puolen aina Ukkospolulle saakka. Merkkaamme samalla rajamerkkimme”, valkea oranssihäntäinen kolli naukui ja vilkaisi partionsa suuntaan. En ollut varma, kertoiko soturi tuon vain siksi, että minä olin mukana ja partion ainoa oppilas. Olin ollut kerran aiemmin Liekkihännän johtamassa partiossa. Hän ei halunnut partion muiden jäsenien ohittavan häntä, koska hän oli johtaja. Ainoa syy ohittaa Liekkihäntä oli uhkaava vihollinen. Kuljimme metsän halki matkatessamme kohti rajamerkkejä, jotka sijaitsivat joella. Kalmakuu ja Liekkihäntä juttelivat jotakin, mutta en keskittynyt heihin. Tarkkailin ympäristöäni ja pyrin kiinnittämään huomion jokaiseen yksityiskohtaan. Haistoin kaksijalkoja, koiria ja joitakin saaliseläimiä. Lisäksi moni kuolonklaanilainen oli kulkenut tästä joko tänään tai edellisinä päivinä. Siellä täällä maassa oli merkkejä taistelusta; maata vasten painautuneita ja katkenneita oksia sekä veritippoja. Oppilaita koulutettiin usein metsässä, ja toisinaan mestarit laittoivat meidät taistelemaan kynnet esillä. Minä en pitänyt siitä, koska en halunnut haavoittaa ystäviäni tai klaanitovereitani.
Lehtikuusilaakso oli jäänyt jo taaksemme, kun Liekkihäntä pysäytti partion. Hän maisteli ilmaa ja katseli tarkkaavaisesti ympärilleen. Partion johtaja sai myös muut keskittymään ympäristöömme. Ilmassa leijaili voimakas tuoksu, joka kuului jollekin petoeläimelle. Olikohan se kettu vaiko mäyrä? Kirosin mielessäni, sillä en muistanut kummalle haju kuului. Täytyi kuitenkin varautua siihen, että kohtaisimme pian jomman kumman eläimistä.
”Mäyrä”, Liekkihäntä kuiskasi hiljaa, ”se on mennyt tästä hetki sitten kohti leiriä.” Nielaisin. Mäyrän kokoinen eläin pääsisi piikkihernemuurista läpi. Se voisi pahimmassa tapauksessa tuhota koko leirin ja tappaa ties kuinka monta kissaa!
”Valmistautukaa taistelemaan. Meidän täytyy estää sen eläimen pääsy leiriimme hinnalla millä hyvänsä. Mahlatassu, hae leiristä apuvoimia”, oranssihäntäinen soturi sanoi vakavalla äänellä.
”Mahlatassusta on enemmän hyötyä mäyrää vastaan. Huurrelilja on nopeampi”, Pimentovarjo vastasi nopeasti. Liekkihäntä katsoi soturia ensin ärtyneesti siitä, että hän vastusti partion johtajan käskyä, mutta myöntyi sitten.
”Hyvä on, jos olet kerta sitä mieltä. Huurrelilja, hae leiristä apuvoimia”, kokenut soturi käski. Tumamnruskea naaras ei aikaillut, vaan lähti juoksemaan kovaa vauhtia eteenpäin. Me lähdimme seuraamaan mäyrän hajujälkeä mahdollisimman ripein askelin. Nyt ei olisi väliä kuulisiko eläin meidät vai ei, koska se ei saanut päästä leiriin. Liekkihäntä kiristi tahtia ja me muut myös. Kun hajujälki oli todella voimakas, kolli hidasti tahdin kävelyksi. Kuulin oksan rasahtavan edessäpäin, jolloin Liekkihäntä pysähtyi. Tunsin kehoni jännittyvän. Nyt olisi tilaisuuteni näyttää kaikille, että osasin taistella kuten oikea soturi! Sydämeni syke voimistui vain, kun painavat aaskeleet lähestyivät meitä. Viimein pensaikon takaa astui esiin kissaa ainakin kolme kertaa suurempi eläin. Se talloi empimättä eteensä tulevat oksat halki ja murisi kummallisella äänellä. Se olisi saanut pelokkaimman soturin pakenemaan, mutta minä pysyttelin paikallani Pimentovarjon vierellä. Vilkaisin nopeasti mestariani, jonka katse oli kiinni petoeläimessä. Mäyrän ääntely voimistui ja se lähti rynnimään meitä kohti. Liekkihäntä antoi merkin siitä, että taistelu oli alkanut. Hän ulvaisi kovaäänisesti ja loikkasi sivuun. Myös me muut partion jäsenet väistimme hyökkäävää eläintä. Ensimmäisenä mäyrän selkään loikkasi Kalmakuu. Pimentovarjo täydensi soturin hyökkäystä häiritsemällä mäyrää etupuolelta. Mestarini väisteli taitavasti mäyrän pitkiä kynsiä. Liekkihäntä liittyi taisteluun loikkaamalla mäyrän niskaan. Eläin alkoi raivokkaasti ravistella päätään ja yritti saada soturit pois päältään. Kalmakuu loikkasi itse pois mäyrän päältä, mutta Liekkihäntä oli liian hidas. Petoeläin riuhtaisi soturin irti niskastaan. Valkea kissa putosi onnekseen jaloilleen maahan. Nyt Pimentovarjo taisteli yksin petoa vastaan. Niinpä päätin rohkaistua ja aloittaa ensimmäisen taisteluni ikinä. Päästin kovan ulvaisun ja syöksyin kohti mäyrää. Se käänsi päänsä suuntaani, jolloin Pimentovarjo sai tilaisuuden käydä eläimen kaulaan kiinni. Mäyrä lähti rynnistämään minua kohti, jolloin loikkasin sivuun väistäen eläimen iskun. Hetken aikaa väistelin vain mäyrän jakelemia iskuja, kunnes se kiinnitti taas huomionsa Pimentovarjoon. Ponnistin kaikilla voimillani itseni ilmaan ja pudottauduin sulavasti mäyrän selkään. Raatelin kynsilläni sen paksuja karvoja, jotka lensivät ympäriinsä. Liekkihäntä ja Kalmakuu olivat jälleen palanneet taisteluun. Partion johtaja sivalsi kynsillään mäyrän kasvoja. Se sai eläimen parkaisemaan kivusta. Juuri kun Liekkihäntä oli loikkaamassa sivuun, mäyrä iski kyntensä soturin kylkeen. En ollut koskaan kuullut kissan ulvaisevan niin kovaa. Loikkasin mäyrän kasvoille ja jakelin niihin iskuja. Se antoi Liekkihännälle aikaa paeta.
”Tähtää sen silmiin!” Pimentovarjo rääkäisi ja väisti juuri ja juuri mäyrän kynnet painautumalla maata vasten. Minun oli vaikea pysytellä eläimen päällä, koska se liikkui koko ajan. Iskin kaikella voimalla mitä kehostani löytyi kynteni mäyrän vasempaan silmään. Se sai mäyrän murisemaan entistä kovempaa. Eläin viskaisi minut ja Kalmakuun irti itsestään. En ollut varautunut siihen, joten iskeydyin maahan kyljelleni. Ilmat pakenivat keuhkoistani ja jäin hetkeksi paikoilleni. Pakotin itseni nousemaan ylös, kun mustavalkoinen eläin juoksi minua kohti. Irvistin kivusta. Maassa lojuva oksa oli raapaissut haavan oikeaan kylkeeni. Pimentovarjo juoksi mäyrän naaman ohi ja pysäytti sen hyökkäyksen. Eläin keskittyi taas mustaan soturiin. Kalmakuu ja mestarini käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja he jakelivat vuorotellen mäyrälle iskuja eri puolilta. Eläin yritti potkia takajaloillaan Kalmakuuta ja samaan aikaan iskeä Pimentovarjoa, mutta käpälät huitoivat ilmaa. Samassa keksin mitä tekisin. Nousin ylös ja kiersin nopeasti mäyrän takaa sen sokealle puolelle. Painauduin maata vasten ja etsin tukevan jalansijan takajaloilleni. Sitten pinkaisin juoksuun. Onnistuin viiltämään pitkän viillon mäyrän lapaan. Se oli siitä niin yllättynyt, että eläin lakkasi keskittymästä kahteen muuhun soturiin. Pimentovarjo iski kyntensä sen ainoaan terveeseen silmään.
”Mäyrä on sokea, käyttäkää sitä hyödyksenne!” soturi ulvaisi ja loikkasi etäämmälle väistäen sokean eläimen iskut. Mäyrä jakeli vimmatusti iskuja sinne sun tänne. Se pyöri vimmatusti ympäriinsä saadakseen meidät kauemmaksi itsestään. Kalmakuu uskaltautui hyppäämään mäyrän selkään. Ei kulunut kauaakaan, kun soturin täytyi loikata alas oman turvallisuudensa vuoksi. Rohkaistuin itsekin taas lähestymään mäyrää, joka alkoi hiljalleen rauhoittumaan. Ilmeisesti sen voimat alkoivat loppumaan, sillä murina oli huomattavasti hiljaisempaa kuin äsken. Eläin tuhisi kuitenkin kovaäänisesti. Liekkihäntä oli taas jalkeillaan. Soturi oli saanut kolme pitkää viiltoa, jotka ylsivät rinnasta aina oikeanpuoleiseen lapaan saakka. Valkea turkki oli tahriintunut verestä. Kun mäyrä pysähtyi ja pysyi paikallaan sopivan hetken, Liekkihäntä lähti juoksemaan sitä kohti. Kalmakuu oivalsi isänsä suunnitelman ja syöksyi kohti mäyrän peräpäätä. Juuri kun Liekkihäntä iskeytyi kynnet ojossa mustavalkean eläimen kylkeen, hänen poikansa upotti hampaansa sen takajalkaan. Yhteistuumin soturit onnistuivat kaatamaan itseään huomattavasti kookkaamman petoeläimen kyljelleen. Liekkihäntä käytti tilaisuuden hyväkseen ja raateli kynsillään mäyrän pehmeää vatsaa. Pimentovarjo ja minä kiiruhdimme apuun. Mäyrä pyrki takaisin jaloilleen, mutta pakotimme sen yhdessä käätymään kyljelleen häiritsemällä sitä joka suunnasta.
Kuulin Liekkihännän ulvaisevan kovaa, mutten nähnyt mäyrän toiselta puolen, mitä tapahtui. Pimentovarjo onnistui upottamaan hampaansa eläimen kaulaan. Hän riuhtaisi kaikilla voimillaan palan irti sen kaulasta. Verta roiskui suihkun lailla ympäriinsä. Aluksi verisuihku oli tasaista ja selkeä rytmi hallitsi sitä. Sitä tulvi ulos eläimen kaulasta sen sydämen lyöntien tahdissa. Kun eläin lopetti rauhattoman nykimisen, siirryimme etäämmälle siitä. Hengitykseni oli raskas, mutta en ollut ainoa. Olin juuri päästämässä ilmoille riemuikkaan voiton ulvaisun, mutta Kalmakuu ulvaisi ensin. Hänen ulvaisunsa ei kuitenkaan ollut riemuisa, vaan täysin sen vastakohta.
”Sinnittele! Älä sulje silmiäsi!” soturi huusi tärisevällä äänellä. Kiiruhdin nopeasti mäyrän toiselle puolelle vain kohdatakseni karmean näyn. Liekkihäntä makasi maassa verilammikon ympäröimänä. Soturin valkea turkki oli värjäytynyt lähes kauttaaltaan verenpunaiseksi. Hänen kylkensä kohoilivat raskaasti, ja kaulasta pulppusi verta tasaiseen tahtiin.
”He ovat täällä!” Huurreliljan ulvaisu kantautui korviimme. Kalmakuu nosti toiveikkaasti päänsä ylös ja katsoi lähestyviä kissoja.
”Mäyrä on kuollut”, joku kissoista sanoi, mutten saanut selvää kuka.
”Liekkihäntä!” naaraan kauhistunut ulvaisu ei voinut jäädä keneltäkään lähietäisyydellä liikkuvalta kuulematta. Savunharmaa naaraskissa ryntäsi verisen soturin luokse. Hän työnsi Kalmakuun sivuun ja kumartui kumppaninsa ylle. Liekkihäntä oli enää hädin tuskin elossa. Myös Hehkuaskel saapui paikalle nopein juoksuaskelin. En osannut muuta kuin katsoa tapahtumia vierestä.
”Auta häntä!” Ruusutuike anoi tytärtään surkealla äänellä. Hehkuaskel painoi käpälänsä isänsä kaulalla olevalle haavalle. Veri kasteli parantajakissan vitivalkeat tassut ja värjäsi nekin verenpunaisiksi.
”Minä rakastan sinua.”
Sanat jäivät Liekkihännän viimeisiksi. Soturi sulki silmänsä ja hänen kehonsa alkoi nytkähdellä. Sitten se vain loppui. Elämä katosi kuolonklaanilaissoturin kehosta silmänräpäyksessä. Kukaan ei sanonut mitään. Tuijotin tilannetta vain etäämmältä osaamatta tehdä yhtään mitään. Liekkihäntä oli kuollut. Mäyrä oli tappanut yhden Kuolonklaanin voimakkaimmista ja kokeneimmista sotureista.
”Se oli minun syytäni. Liekkihäntä pelasti minut. Se oli minun vikani”, Kalmakuu sanoi ja astui askeleen taaksepäin isänsä ruumiista. Ruusutuike käänsi itkuisen katseensa kohti vanhinta poikaansa. Hän pudisteli päätään onnettomana.
”Voi Kalmakuu.. Se oli Liekkihännän päätös. Kuka tahansa isä olisi tehnyt saman omalle pojalleen. Hän kuoli, jotta sinä voisit elää”, soturi totesi pelottavan rauhallisella äänellä huomioiden sen, että hänen kumppaninsa oli juuri kuollut. Punaruskea soturi ei sanonut mitään.
”Meidän täytyy palata leiriin”, Surmakynsi naukui kissojen takaa tasaisella äänellä. Kukaan ei vastustanut varapäällikön sanaa. Ruusutuike ja Kalmakuu tarttuivat Liekkihännän ruumiiseen ja lähtivät viemään sitä kohti leiriä.
”Sinä taistelit hyvin”, Pimentovarjo totesi minulle. Kohtasin hänen katseensa ja nyökkäsin kiitollisena. Sitten soturi kiiruhti Surmakynnen kintereille kertomaan partion tapahtumista.
”Tule käymään pesässäni niin hoidan tuon haavasi kuntoon”, naaraan lämmin naukaisu kantautui takaani. Hidastin tahtiani, jotta Hehkuaskel sai kirittyä minut kiinni.
”Olen pahoillani”, sanoin, koska en osannut tehdä muutakaan. Parantajakissa nyökkäsi hitaasti ja hymyili.
”Ei se mitään. Liekkihäntä on nyt Pimeyden Metsässä”, nuori parantaja sanoi.
Kun saavuimme leiriin, aurinko oli jo laskenut. Tähdet tuikkivat pilvettömällä taivaalla. Punatähti otti partion vastaan ja kiinnitti katseensa Liekkihännän ruumiiseen. Ruumis kannettiin pääaukiolle kuten oli tapana. Ei kulunut kauaakaan, kun kolme muuta Liekihännän ja Ruusutuikkeen pentua saapuivat isänsä ruumiin ylle. Hiutaleviiksi päästi ilmoille surullisen ulvaisun. Kylmäliekin reaktio ei ollut yhtä voimakas, mutta kolli painautui isänsä ruumista vasten ja alkoi itkeä onnettomasti. Sen sijaan Jääviillon ilme ei edes värähtänyt. Nuori soturi katsoi isänsä elotonta ruumista lähes kahden ketunmitan päästä. En voinut ymmärtää, miten hän saattoi olla niin tunteeton. Sentään hän piti suunsa kiinni. Seurasin Hehkuaskelta parantajan pesälle. Tervehdin nopeasti Pihkatassua pesän sisäänkäynnillä. Hän oli kai tullut katsomaan taistelusta palaavaa partiota. Parantajakissa viittoi minut makaamaan läheiselle sammalvuoteelle. Hän katseli hetken aikaa haavaa ja paineli sen ympäristöä. Säpsähdin kivusta.
”Mikä tähän osui?” parantaja kysyi ja kohtasi katseeni.
”Lensin oksan päälle ja se vähän raapaisi”, vastasin nopeasti. Hehkuaskel nyökkäsi ja poistui yrttivarastoon. Sillä välin sisään hämärään pesään asteli oranssivalkea kirjava kolli. Lauhatassu katsoi minua vaisu ilme kasvoillaan.
”Oletko sinä kunnossa?” ystäväni kysyi huolestuneella äänellä. Vastasin nyökäten.
”Pieni naarmu vain”, selitin ja vilkaisin kyljessäni olevaa haavaa. Lauhatassu nyökkäsi ja huokaisi helpotuksesta. Ennen kuin ehdimme sanomaan enää enempää, Hehkuaskel palasi takaisin sairasaukiolle. Naaras käveli luokseni ja pureskeli suussaan yrttejä voiteeksi. Sitten hän levitti ne haavalleni. Yrtit kirvelivät hieman, mutta kestin sen hyvin. Sitten parantaja painoi voiteen päälle hämähäkin seittiä.
”Tuon pitäisi estää tulehduksen syntymistä. Haava on kipeä todennäköisesti vielä pari päivää. Jos kipu alkaa voimistua tai haavaa alkaa kuumottaa, tule käymään luonani niin tarkastan sen”, parantaja sanoi.
”Voinko mennä nyt?” kysyin. Hehkuaskel nyökkäsi. Nousin ylös ja astelin Lauhatassun luokse. Ystäväni katsoi surkea ilme kasvoillaan Hehkuaskelta. Kolli ei kuitenkaan sanonut mitään, koska parantaja kääntyi takaisin yrttivaraston suuntaan. Astelimme yhdessä ulos parantajan pesästä. Leirin pääaukiolla oli yllättävän paljon kissoja vuorokauden aika huomioon ottaen. Liekkihännän läheiset olivat pesseet veren pois soturin turkilta. Punatähti seisoi soturinsa ruumiin edessä ja katsoi klaaninsa kissoja. Hän oli ilmeisesti aloittanut jo puheen, joka päälliköllä oli tapana pitää kissan kuoleman jälkeen.
”Liekkihäntä oli yksi Kuolonklaanin parhaista sotureista. Hän kuoli, jotta me voisimme elää. Tänä yönä kunnioitamme Liekkihännän elämää”, päällikkö lausui kovalla äänellä. Siirryimme Lauhatassun kanssa hieman etäämmälle oppilaiden pesälle. Ystäväni katse pysyi elottomassa soturissa, joka makasi levollisen oloisena leirin keskellä.
”Hän pelasti Kalmakuun hengen ja menetti omansa”, henkäisin hiljaa. Minusta se oli vain niin kamalan dramaattista. Se kertoi Liekkihännän uskollisuudesta klaanilleen ja erityisesti perheelleen. Sitä ei voinut kuin kunnioittaa.
//Lauha? En muistanu et tietääks Mahla et Kalma on Lauhan isä ni en uskaltanu kirjottaa siitä xd
// 1995 sanaa
