Pikkupentu
Kirjoittaja: Untuva
Oppilaiden pesässä vallitsi rauhallinen tunnelma. Joka puolelta kuului pelkkää tuhinaa ja silloin tällöin kahinaa jonkun oppilaan kääntäessä kylkeä. Olin havahtunut hereille virkeänä, eikä ollut mitään mahdollisuutta enää jatkaa unia. En tiennyt oliko vielä yö vai aikainen aamu, mutta päättelin ensimmäistä vaihtoehtoa. Pesän ulkopuolelta ei kuulunut paljoakaan mitään ääniä, sillä jo aikaisin aamusta alkoi kuhisemaan aamupartioita ja aamuvirkkuja. Oli siis pakko olla yö. Minua ei kuitenkaan väsyttänyt, joten oletin yön kohta kääntyvän varhaisen aamun puoleen. Katsahdin viereiseen sammalvuoteeseen hivenen kateellisena. Taivastassu näkyi nukkuvan levollisesti, ja no, ylipäätään nukkuvan. Tiesin, että minulle tulisi raskas päivä huonosti nukutun yön jälkeen, vaikka oloni oli nyt varsin pirteä. Olin oppinut jo pentutarhassa, ettei vähäisillä unilla jaksettu pitkälle.
“Huomenta”, kuului hyvin hiljainen kuiskaus läheltä. Ääni kuului Minttutassulle. Hyvä, että edes kuulin oppilaan äänen.
“Huomenta”, vastasin yrittäen kuiskata mahdollisimman hiljaa, ettei kukaan heräisi ennen aikojaan. Olisi varmasti ikävää herätä kesken unien toisten mekkalaan. Minttutassu alkoi sukimaan punaruskeaa turkkiaan nopein vedoin.
“Mihin sinulla on kiire?” kysyin uteliaana.
“Jouduin aamupartioon”, Minttutassu irvisti ja tuhahti hetken päästä huvittuneena. “En halua olla myöhässä.” Nyökkäsin, sillä en halunnut keskustella sen enempää naaraan kanssa. Joku oppilaista olisi voinut helposti herkkäunisena herätä keskusteluumme. En halunnut kenenkään vihoja päälleni, joten päätin ottaa varman päälle tällaisissa asioissa. Se tuntui hyvältä ratkaisulta, varsinkin kun ystäväpiirini oli vielä melko pieni.
Minttutassun lähdettyä päätin itsekin tehdä jotain hyödyllistä, joten aloin puhdistamaan tummanruskeaa turkkiani. Yön aikana siihen oli tarttunut sammalhippuja ja se oli hivenen sekaisin. Olin tyytyväinen lyhyeen turkkiini, sillä se säilyi yleensä takuitta. Sammalhipuilta en kuitenkaan säilynyt. Siinä sukiessani potkaisin vahingossa Taivastassua takatassuun.
“Anteeksi”, sihahdin. Ystäväni taisi olla sikeässä unessa, kun ei herännyt. Onneksi niin.
“Hiljaa siellä!” kuului äreä sihahdus pesän toiselta laidalta. Jäätassu. Pitihän se arvata. Ainut, joka heräsi anteeksipyyntööni, oli Jäätassu. Voi miksi sen piti olla Jäätassu!
“Anteeksi”, toistin kuiskaten, vaikken uskonut sen enää auttavan. Onneksi Jäätassu taisi olla sen verran väsynyt, että jatkoi heti uniaan. Huokaisin helpottuneena. Nousin ylös venytellen raajojani, jotka tuntuivat hieman jäykiltä eilisen reviirikierroksen jälkeen. Toisten tassuja, kuonoja ja varsinkin häntiä varoen hiivin mahdollisimman hiljaa ulos oppilaiden pesän hämäryydestä. Päästyäni ulos pesästä, huomasin olevan jo aamu. Aurinko yritti nousta hiljalleen ja alkoi luomaan säteitään Kuolonklaanin leiriin. Sen säteet tuntuivat lämmittävän joka päivä entistä enemmän kasvoilla. Räpyttelin viimeisetkin väsymyksen merkit silmistäni ja katselin ympärilleni. Minttutassua ei näkynyt enää missään, joten uskoin partion jo lähteneen. Leirin uloskäynnille alkoi kerääntyä sotureita, jotka kiiruhtivat hekin pian partioimaan. Toinen partioista taisi olla metsästyspartio ja toinen rajapartio. Aloin miettimään, kumpaan partioon Minttutassu mahtoi kuulua. Milloinkohan itse pääsisin ensimmäiseen partiooni? Jo tänään? Entä huomenna? Ajatukseni täyttyivät niin monista kysymyksistä, etten huomannut edes mestariani, joka asteli luokseni.
“Olinkin juuri tulossa herättämään sinua, mutta hyvä kun olet jo jalkeilla”, Huurrelilja sanoi. Hätkähdin hieman, mutta sitten käännyin katsomaan vihreäsilmäistä naarasta pienesti hymyillen.
“Mitä teemme tänään?” kysyin heti, sillä vaikka olemukseni rauhallinen olikin, en malttanut olla kysymättä tuota tiettyä kysymystä.
“Harjoittelemme saalistusta. Lähdemme ihan pian, joten käy syömässä ennen sitä”, Huurrelilja naukaisi. Saalistusharjoitukset! Olisin voinut hyppiä innosta, mutta jotenkuten pystyin hillitsemään itseni. En halunnut antaa itsestäni mestarilleni huonoa kuvaa. Ei olisi ollut soveliasta hyppiä innosta, se oli pentujen puuhaa. Enkä minä ollut enää pieni avuton pentu! Olin oppilas ja minun oli käyttäydyttävä hillitymmin, vaikka olinkin kyllä vielä pieni.
“Tuleeko Taivastassu ja Rapakynsi mukaan?” kysyin vielä ennen kuin lähtisin syömään. Huurrelilja pudisteli päätänsä.
“Ei tällä kertaa. Mutta menehän jo syömään”, naaraskissa vastasi ja usutti minua tuoresaaliskasaa kohden. En esittänyt enempää kysymyksiä, joten suuntasin tuoresaaliskasan luokse. Se ei ollut mitenkään hääppöisen näköinen. Pohjalla lojui pari laihaa hiirtä ja siinä se sitten olikin. Onneksi metsästyspartio toisi hetkenä minä hyvänsä tuoreempaa riistaa muille. Ja kenties minäkin saisin myöhemmin tänään kantaa oman korteni kekoon! Valikoin pulleamman hiiristä, vaikka sekin tuntui olevan pelkkää luuta ja nahkaa. Söin nopeasti, melkein hotkien ja hautasin hiiren jänteet ja luut. Nyt olisin valmis ensimmäisiin harjoituksiini! Kiiruhdin juoksujalkaa Huurreliljan luokse, joka odotti kärsivällisenä uloskäynnin luona minua.
“Jos olet valmis, niin mennään”, Huurrelilja ilmoitti nousten samalla ylös. Nyökkäsin hänelle ja lähdimme ulos leiristä. Tämä oli jo toinen kertani astuessani leirin ulkopuolelle. Jaksoin hämmästyä vieläkin kaikelle näkemälleni. Reviiri vaikutti niin suurelta leirin jälkeen. Havupuut notkuivat lumen painosta, mutta osa oli jo saanut pudotettua lumipeitteensä.
“Lumi sulaa, kiitos hiirenkorvan alun”, pieni naaras totesi.
“Kiitos?” naukaisin kysyvästi, mutta loksautin pian suuni kiinni. Miksi minun piti mennä kysymään noin typerä kysymys! Nyt Huurrelilja varmasti ajatteli, että olin vain pelkkä nolla. Eikä minua enää ikinä päästettäisi soturiksi, ja Jäätassu pilkkaisi koko lopun elämääni siitä asiasta.
“Niin, lumen sulamisen jälkeen löytää enemmän riistaa”, Huurrelilja sanoi. Ai, ei kysymykseni sitten ollutkaan niin tyhmä, mitä olin aluksi luullut. Ainakin mestarini vastasi siihen ihan asiallisesti. Minun pitäisi totta tosiaan ottaa vähän rauhallisemmin ajatusteni kanssa. Tuskin oppilasurani yhteen tyhmään kysymykseenkään kaatuisi. Hymähdin huvittuneena omille ajatuksilleni ja Huurrelilja katsahti minuun kysyvästi. Naaras käänsi kuitenkin pian katseensa eteenpäin. Annoin mestarini kulkea edelläni, sillä olin kuullut muiden oppilaiden juttelevan, että niin kuului tehdä. Kai se oli jotenkin kunnioittavaa mestaria kohtaan ja antoi varmasti hyvän kuvan.
“Mitä haistat?” mestarini kysyi pysähdyttyään. Raotin leukojani ja viritin aistini äärimmilleen. Maistelin ilmaa ja yritin erottaa hajujen sekamelskasta jotain erikoisempaa. Äkkiä erotin jotain. Haistelin tarkemmin ja tajusin hajun kuuluvan oravalle.
“Oravan”, vastasin Huurreliljalle. Pieni jännitys nousi esiin. Kyllä minun kuuluisi tietää, miltä orava haisee. Olinhan syönyt oravaa monen monta kertaa. Toivoin vain, etten vastaisi väärin.
“Oikein. Onko haju tuore vai vanha?” Huurrelilja jatkoi kysymyksiään. Naaraskin tähyili ympärilleen katseellaan, ja minä seurasin esimerkkiä. Haistelin tarkemmin ja huomasin hajun olevan melko laimeahko.
“Vanha?” vastasin, mutta äänessäni oli kysyvä häivähdys. En nimittäin ollut aivan varma. Leirin ulkopuolella oli niin paljon enemmän hajuja, ja oli hieman vaikeaa erottaa kaiken seasta jotain tiettyä. Havupuut ottivat nenääni kaikkein parhaiten.
“Hyvä. Orava on mennyt tästä eilen, joten sitä on turha alkaa jäljittämään. On tärkeää löytää tuore haju, jotta saalis on edelleen tallella, eikä kukaan muu ole napannut sitä”, tummanruskea naaras kertoi tietoisesti. Nyökkäsin hänelle merkiksi, että olin ymmärtänyt asian ja voisimme jatkaa. Halusin kovasti päästä jo saalistamaan. Olisi varmasti mahtava tunne päästä viemään saalistamansa saalis tuoresaaliskasaan, kun kaikki katsoisivat saavutusta!
“Jatketaan”, Huurrelilja naukui ja lähti kevyesti hölkäten edeltäpäin. Lähdin seuraamaan naarasta. Vaikka Huurreliljakin oli pienikokoinen, oli hän huomattavasti minua isompi. Varsinkin kun olin vasta ehtinyt olemaan pari päivää oppilaana. Lumikinos oli ehtinyt sulamaan jonkun verran, muttei se tuonut ollenkaan helpotusta hangessa liikkumiseen. Upposin jokaisella askeleella, mikä teki liikkumisesta raskasta ja hankalaa. Onneksi siellä täällä kuitenkin löytyi valmiiksi tallattuja polkuja, jotka helpottivat kummasti liikkumista. Ainakin ne helpottivat nopeuteen. Olin jo pentuna huomannut olevani nopea, voittaessani Taivastassun juoksukilvassa. Vaikka lumi hidastikin vauhtiani, pystyin silti pysymään mestarini vauhdissa.
“Mitä haistat nyt?” Huurrelilja pysähtyi ja kysyi kysymyksensä kääntäen vihreän katseensa minuun. Suljin turhat ajatukset nopeasti pois päästäni. Raotin leukojani ja keskityin maistelemaan ilmaa. Ilmassa oli vahva ja tuttu haju, sen täytyi olla tuore hajujälki. Tämäkin haju kuului oravalle, mutta tämä oli paljon vahvempi ja tuoreempi haju kuin edellisellä kerralla.
“Orava, haju on tuore. Oravan täytyy siis olla lähellä?” nau’uin edelleen ilmaa maistellen ja tutkien. Tummanruskea mestarini nyökkäsi hyväksyvästi.
“Yritä napata se”, oli ainut ohje, jonka naarassoturi minulle antoi. Siinä se. Nappaa se. Oliko riistan pyydystäminen todella noin helppoa? Nyökkäsin kuitenkin mestarilleni ennen kuin lähdin seuraamaan hajuvanaa, jonka oletin johtavan oravan luokse. Hetkeen ei ollut satanut lunta, joten oravan jäljittämisestä oli helpompaa, kun pystyin näkemään jäljet. Orava oli varmasti loikkinut tästä jäljistä päätellen, ja sitä paitsi haju voimistui koko ajan. Pysähdyin sydän kiivaasti tykyttäen kuullessani läheisestä havupuusta rapinaa. Orava! Käännyin hiljaa saalista kohti ja huomasinkin sen nakertamassa jotain oksien suojissa. Vilkaisin nopeasti takanani seuraavaan Huurreliljaan, mutta käännyin äkkiä oravaa kohti, kun naaras ei tehnyt elettäkään antaakseen minulle vinkkejä. Rauhoitin itseni muutamalla sisään ja ulos hengityksellä, joiden jälkeen olin valmis nappaamaan oravan. Lähdin hitaasti liikkumaan oravaa kohden ja varoin päästämästä mitään ääntä. Tajusin pitää häntääni lumen yläpuolella, ettei se raahautuessaan hankea vasten pitäisi ääntä. En kuitenkaan pitänyt sitä liian korkealla, koska silloin oravan olisi ollut helppo huomata minut. Puun rungon kohdalla katsahdin ylös oksien suojaan, jossa orava edelleen kökötti huomaamatta minua. Se istui melko matalalla, joten uskoin saavani sen, kun vain kiipeäisin puuhun. En ollut koskaan kiivennyt puuhun, mutta uskoin selviäväni, koska oksa oli sen verran matalalla. Työnsin kynnet esille, keräsin voimaa hyppyyn, ja vihdoin loikkasin puunrunkoa kohti. Kuului kamala tömähdys osuessani puuhun, ja lähdin kiipeämään vaivalloisesti ja hosuen ylemmäs. Oksan saavutin nopeasti ja huolimattomana olin jo vähän oksan yläpuolella. Ja koska lähellä ei näyttänyt olevan puita, orava loikkasi rungon toiselle puolelle ja lähti alaspäin. Samalla oma otteeni lipesi ja mätkähdin maahan. Ilma pakeni keuhkoista.
“Ota se orava kiinni!” Huurrelilja käski, eikä hänen äänessään ollut sillä hetkellä ollenkaan ystävällisyyttä, mitä yleensä. Käskystä pienestä kivusta huolimatta nousin nopeasti ylös. Lähdin täysiä puun toiselle puolelle ja satuimme oravan kanssa rinnakkain. Se säikähti minua ja vaihtoi äkkiä suuntaansa puuta kohti. Ennen kuin orava ehti loikata takaisin puuhun, loikkasin sen niskaan ja puraisin sen niskaa. Saalis valahti veltoksi hampaissani, jonka jälkeen uskalsin laskea sen maahan. Siinä se oli. Ensimmäinen saaliini. En tosin olisi saanut sitä kiinni, jos orava olisi heti uskaltanut ohittaa minut puussa ja kiitää ylös latvaan. Tai jos Huurrelilja ei olisi käskenyt minua ylös. Tai jos orava ei olisi lopussa tehnyt käännöstä, joka hidastutti sen vauhtia. Kaikkien näiden sattumien kauppa oli auttanut minua saamaan saaliin ensimmäisellä kerralla. Annoin ylpeyden paistaa kasvoiltani, vaikka tiesin, että oli täpärällä, ettei orava päässyt karkuun.
“Hienoa, Pikkutassu”, Huurrelilja sanoi nyökytellen päätään, kun pääsi luokseni tarkastelemaan oravaa. Väläytin mestarilleni pienen hymyntapaisen.
“Sinusta tulee vielä lahjakas saalistaja. Asentosi on erittäin hyvä, vaikka se kaipaakin vielä parannusta. Osaat myös liikkua saaliin huomaamatta. Sinun vahvuutesi on selvästi maankamaralla saalistaessa, mutta tulemme vielä treenaamaan kiipeilyäkin. En tiedä huomasitko, mutta tällä kertaa tuuli saaliista sinuun päin. Jos olisit mennyt puun toiselta puolelta, se olisi haistanut sinut. Muista sekin seuraavalla kerralla”, Huurrelilja lateli pitkän litanian ohjeita, ja yritin kaikin keinoin saada ne visusti muistiini, jotta muistaisin ne aina. Oli kuitenkin mukava saada kehuja soturilta!
“Teemmekö vielä muuta?” kysyin tummanruskealta naaraalta.
“Tämä riittää tältä päivältä. Kun pääsemme leiriin, voit käydä hakemassa jotain oravan lisäksi ja viedä kaiken pentutarhaan. Sen jälkeen voit syödä itse”, Huurrelilja lausahti ja lähti hölkkäämään leiriä kohti. Nappasin oravan suuhuni ja lähdin mestarini perään. Oli outoa olla pakosti hiljaa, mutten pystynyt puhumaan mitään orava suussa. Siitä olisi korkeintaan tullut pelkkää muminaa.
“Saat vapaata lopuksi päiväksi”, mestarini sanoi päästyämme leiriin. Nyökkäsin, ja jatkoin matkaani tuoresaaliskasalle. Huomasin parin soturin vilkaisevan minuun päin, mikä sai leukani pystyyn – niin ylpeä olin saavutuksestani. Laskin oravan alas ja otin sen kaveriksi kasasta hiiren, joita lähdin sitten hännistä kantaen kuljettamaan kohti pentutarhaa. En ollut ollenkaan huomannut ajankulua. Olin lähtenyt mestarini matkaan ihan aamusta, mutta nyt aurinkohuippukin oli jo takana päin. Sujahdin sammalverhon ali sisään tuttuun pesään, pentutarhaan, josta olin itsekin vasta muuttanut oppilaiden pesään.
“Toin teille tuoresaalista!” naukaisin kovaan ääneen ylpeänä. Naarmunenä sihahti suuntaani, ja sitten huomasinkin muiden olevan nukkumassa. Lytistyin heti pieneksi ja laskin saaliini maahan.
“Kiitos, Pikkutassu. Onko nuo sinun saalistamiasi?” Naarmunenä kuiski, varmaankin siksi, kun oli nähnyt minun pettyvän.
“Tämä orava on, tuo hiiri ei”, naukaisin hiljaa. Naarmunenä nyökkäsi ja kävi nappaamassa oravan. Hymyillen poistuin hiljaa pentutarhasta. Nyt saisin käydä itse syömässä. Minun ei ollut kuitenkaan ihan vielä nälkä, joten päätin odottaa sopivampaa hetkeä syömiseen.
// 1812 sanaa
