Varissulka
Kirjoittaja: Auroora
//TAISTELUTARINA (922 sanaa = 9 TaP) //
Aaltosalama ei vastannut. Tuntui siltä, kuin kylmä kivi olisi pudonnut vatsaani, kun katsoin, miten naaraan silmät hitaasti sulkeutuivat. Hänen kaulansa haavoista vuosi tummaa verta vuolaasti maahan sotkien matkallaan soturin punaruskean turkin. Hänen hengityksensä oli muuttunut vaivalloiseksi ja rohisevaksi.
”Hei! Nyt heräät”, huudahdin hätääntyneenä ja kun en muutakaan keksinyt, ravistin soturia napakasti. En ollut parantaja, mutta sen verran tiesin, ettei olisi ollenkaan hyvä, jos hän tähän tuupertuisi. Aaltosalama ei kuitenkaan näyttänyt eleelläkään edes kuulevansa minua. Epätoivo alkoi tosissaan saada minusta vallan.
”Herää, Aaltosalama”, kehotin soturia uudelleen, mutta en taaskaan saanut vastausta. ”Heräisit nyt! Kehtaatkin tehdä minulle näin.”
Olin liian keskittynyt elvyttämään Aaltosalamaa, jotta olisin huomannut takanani lähestyvän vaaran. Sama kolli, joka oli aiemmin aiheuttanut naaraalle nämä vammat, oli viimein saanut itsensä ylös ja lähestyi minua määrätietoisesti. Vilkuilin juuri ympärilleni siinä toivossa, että Hehkuaskel olisi lähellä, kun tunsin yhtäkkiä viiltävää kipua kasvoissani. Päästin tuskaisen karjaisun ja käännyin ympäri iskun suuntaan. Kenties kipu kasvoissani ja pelko Aaltosalaman selviämisestä olivat sumentaneet järkeni, sillä en harkinnut hetkeäkään seuraavaa liikettäni vaan syöksyin raivokkaasti eloklaanilaissoturin kimppuun. Verta valui toiseen silmääni ja heikensi näkökenttääni, mutta jotenkin onnistuin lyömään kollia napakasti poskelle. Hän horjahti taaksepäin ja antoi minulle tilaisuuden kääntyä takaisin Aaltosalaman puoleen. Olin hiukan naiivisti uskaltanut toivoa, että kääntyessäni ympäri soturi olisi noussut ylös ja hymyilisi minulle tuttuun leikkisään tapaan, vitsaillen siitä, miten huolestunut olin ollut. Mutta Aaltosalama makasi edelleen siinä, mihin olin hänet jättänyt.
”Uskallakin kuolla tänne”, kirosin ja kumarruin kuuntelemaan hänen sydämensä sykettä. Pelkäsin kuollakseni, että painaessani korvani hänen edelleen lämpimään turkkiinsa en kuulisikaan naaraan tasaisesti jyskyttävää pulssia. Suureksi helpotuksekseni sain kuitenkin todeta, että hänessä edelleen henki pihisi. Tiesin kuitenkin, että jos hän jäisi tänne, ei Aaltosalama todennäköisesti selviäisi. Minä en voinut auttaa häntä, joten oli löydettävä joku, joka siihen kykeni.
Tartuin varovasti soturin niskanahkaan kohdellen häntä kuin kukkaa käpälällä. En halunnut lisätä hänen kipuaan enempää tai pahentaa jo valmiiksi vakavia vammoja. Kun varmistin, ettei kukaan typerä eloklaanilainen ollut sillä hetkellä syöksymässä kimppuumme, lähdin raahaamaan toveriani pois taistelukentältä. Aaltosalama oli kuitenkin minua kookkaampi ja näin melko raskas, enkä minäkään ollut enää ollenkaan täysissä voimissani. Toivoin, ettei matka Hehkuaskeleen luokse olisi pitkä. Missä ihmeessä parantaja oikein luuhasi, kun häntä tarvittiin?
”Jaksa vielä hetki”, mumisin punaruskean turkin vaimentaessa ääntäni. Olimme melkein aukion reunalla. Onneksemme kukaan ei näyttänyt huomaavan meitä, tai kenties eloklaanilaiset olivat vain niin armollisia, etteivät hyökänneet loukkaantuneen kissan kimppuun.
”Jos selviät tästä, lupaan etten enää ikinä kiusaa sinua. Minusta tulee oikein kiltti kissa. Mutta sinun on ensin selvittävä.”
Huokaisin helpotuksesta, kun viimein saavuimme aukion reunalle turvaan. Vilkuilin ympärilleni samalla, kun raahasin Aaltosalamaa pensaikon suojiin. Voimani olivat kuitenkin selvästi kuluneet ja väsymys painoi liikaa, sillä en huomannut silmäkulmassani jonkun syöksyvän kohti. Seuraavana hetkenä tunsin viiltävää kipua kaulassani. Verta ryöpsähti maahan ja Aaltosalaman turkille vuolaana suihkuna, ja yhtäkkiä en tuntenut voivani hengittää. Käytin kaikki viimeiset voimani rippeet siihen, että pysyin pystyssä huojuvilla jaloillani, mutta verenvuoto ei loppunut ja pian päässäni alkoi toden teolla pyöriä. Vaikka kuinka halusin antaa takaisin sille pirulaiselle, joka oli selvästikin nyt antanut minulle iskun, joka tulisi tappamaan minut, katseeni oli edelleen kiinnittynyt Aaltosalamaan. En voinut jättää häntä tähän; hän tarvitsi kipeästi parantajan apua. Minä olin ainoa, joka ehtisi pelastamaan hänet. Siksi en vilkaissutkaan hyökkääjäni suuntaan, kun kumarruin jälleen naaraan ylle ja yritin viimeisillä voimillani tarttua hänen niskaansa. Minun oli vietävä hänet pois täältä.
En kuitenkaan enää jaksanut. Maailma keikahti ja yhtäkkiä makasin maassa kyljelläni Aaltosalaman vieressä. Näkökenttäni tuntui sumenevan, mutta erotin edelleen hänen kasvonsa edessäni. Oliko soturi edes enää elossa? Toivoin hartaasti, että oli, ja lohdukseni kuulinkin hänen vetävän vielä rohisten henkeä. Hänellä ei kuitenkaan olisi enää paljoa aikaa, eikä minullakaan päätellen sen verilammikon koosta, joka koko ajan laajeni allani. Tähänkö me kuolisimme? Kuinka julmaa. Kaduin sillä hetkellä kaikkea sitä aikaa, jonka olin hukannut käyttäytymällä kuin mikäkin idiootti. Olisin jo kuita sitten voinut tunnustaa Aaltosalamalle, että hän oli minulle muutakin kuin toveri, enemmänkin kuin ystävä. Nyt oli kuitenkin myöhäistä. Katsoin soturia vielä viimeisen kerran, ennen kuin annoin silmiäni täplittävän pimeyden ottaa minut hellään huomaansa. Ainakin olin saanut kuolla tehden jotain arvokasta.
Pimeyden Metsässä oli valoisampaa kuin olin kuvitellut. Ainakin maailma silmäluomieni takana oli kirkas, enkä mielelläni avannut vielä silmiäni. Olin nimittäin edelleen kuolemanväsynyt – heh – eikä kipu kaulassani ja kasvoissani ollut kadonnut minnekään. Raajani tuntuivat raskailta kuin lyijy ja jouduin ponnistelemaan pelkästään vetääkseni henkeä. Ehkei tämä sitten ollutkaan Pimeyden Metsä; miksi kukaan olisi uskonut Pimeyden Metsään, kun olo siellä oli näin kurjaa? Kenties tämä oli se paikka, johon uskottomat kissat kuten minä jouduimme.
Äänet ympärilläni kuulostivat vaimeilta, mutta jotain minä kyllä kuulin. Kahden kissan äänet, joista kumpikin kuulosti etäisesti tutuilta. Viikseni värähtivät, kun joku kosketti leukaani. Samassa tunnistin Aaltosalaman hajun, ja onnen ja surun sekainen tunne valtasi minut. Hän oli kanssani edelleen, mutta Pimeyden Metsässä. Soturi ei siis ollut selvinnyt.
Raotin varovaisesti silmiäni. Sain nopeasti huomata, että en ollutkaan Pimeyden Metsässä: olin edelleen siellä, missä olin muka kuollut! Taisteluhuudot kaikuivat jossain kauempana ja veren haju leijaili ilmassa. En voinut uskoa tuuriani, olin kuin olinkin selvinnyt hengissä. Hädin tuskin: en jaksanut hievahtaakaan ja hengitykseni rahisi. Kaulassani ja kasvoilla silmäni yläpuolella oli jotain kosteaa, ja kun huomasin Hehkuaskeleen hiukan kauempana päättelin, että kyseessä oli varmaankin parantajan antama rohdos tai jotain.
”Uskallakin jättää minut tällä tavalla. Olet piinannut minua kaikki nämä kuut, enkä anna sinun päästä näin vähällä.”
Aaltosalaman sanat saivat minut aukaisemaan silmäni kokonaan. Naurahdin heikosti, ja nauruni muuttui loppupäässä rohisevaksi yskänpuuskaksi. Se näytti kuitenkin olevan soturille todiste siitä, että en ehkä kuolisikaan tänne, sillä näin hänen silmissään toiveikkuutta, joka lämmitti sydäntäni.
”Älä kuvittelekaan”, sanoin hiljaisella äänellä. Jouduin vetämään henkeä pari kertaa, ennen kuin pääsin jatkamaan. ”Et sinä minusta niin helposti eroon pääse. Enkä minäkään selvästi sinusta.”
//Aalto?
KP-boosti käytössä
