Salamatassu
Kirjoittaja: Auroora
//TAISTELUTARINA 620 sanaa = 6 TaP //
Salamatassu seurasi aukiolla vallitsevaa kaaosta hiukan jännittyneenä. Mutta vain hiukan: oppilaalla ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, etteikö hän selviäisi tästä taistelusta ehjin nahoin. Hän ei ollut kauaa ehtinyt olla vielä oppilaana, mutta Sähkötuhon mukaan Salamatassu oli jo taitava taistelija. Hän pärjäsi jo hyvin myös vanhemmille oppilaille harjoituksissa, vaikka heille hän yleensä hävisikin. Hänet voitettiin kuitenkin koko ajan pienemmällä ilmavaralla, ja Salamatassu oli melko toiveikas sen suhteen, että pian hän olisi kaikista oppilaista paras taistelija.
Loskatassusta hän sen sijaan oli huolissaan. Salamatassu vilkaisi vierellään seisovaa veljeään. Tämä oli paitsi melko kehno taistelija, myös rakenteeltaan piskuinen ja siro. Vaikka hänen taitojaan ei otettaisi huomioon, suuremmat kissat voisivat vain tallata hänet taistelun myllerryksessä. Salamatassu pelkäsi toverinsa puolesta: kuinka Loskatassu ikinä voisi selvitä tästä taistelusta hengissä? Hän toivoi, ettei Henkäystähti olisi laittanut heitä vielä mukaan taisteluun, nuoria kun kumpikin olivat, mutta jokaista taistelemaan kykenevää tarvittiin Eloklaanin kukistamiseen.
Ainakin heitä ei ollut ohjeistettu syöksymään suoraan taistelun sydämeen. Heidän mestarinsa olivat neuvoneet kaksikolle, että heidän tulisi pysytellä aukion laidoilla, missä he olisivat ainakin hiukan paremmassa turvassa. Lisäksi – etenkin Salamatassulle tätä seikkaa oli teroitettu paljon – he eivät missään nimessä saisi taistella sotureiden kanssa. Eivät ainakaan yksin. Ei ollut väliä sillä, että Salamatassu oli ikäisekseen taidokas, sotureilla oli kyvyistään huolimatta aina enemmän kokemusta – sekä tietysti kokoa. Kollioppilas ei ollut vielä valmis sankariksi.
”Pelottaako sinua?” Loskatassu kysyi hänen viereltään, ja Salamatassu virnisti hetken mietinnän jälkeen.
”Ei tietenkään. Mitä minulle muka voisi sattua?” hän kysyi rintaansa röyhistäen. Nuoren kollin ilme vakavoitui kuitenkin nopeasti. ”Sinusta minä olen huolissani. Älä vain katoa silmistäni.”
Loskatassu siristeli hänelle silmiään hapan ilme kasvoillaan.
”Osaan pitää itsestäni huolta, kiitos vain. Jos en taistelemalla, niin sitten juoksemalla vaaraa pakoon. En aio kuolla täällä tänään.”
Salamatassu nyökytteli helpottuneena. Ainakin hänen veljensä oli järkevä, eikä uhkarohkea kuten vaikkapa Myrskymahti.
”Hyvä. En antaisikaan niin tapahtua.”
Veljekset eivät kauaa ehtineet seisoskella jutustelemassa, kun joku eloklaanilainen oppilas eksyi heidän eteensä. Ruskea naaras näytti säikähtäneeltä: hän ei kaiketi ollut tarkoittanut päätyä tilanteeseen, joka oli hänelle näin epäedullinen. Salamatassu lipoi huuliaan; yhdessä he voisivat helposti peitota oppilaan. Siitä he myös varmasti saisivat kehuja, joita erityisesti Loskatassu vaikutti tarvitsevan.
Salamatassu ei aikaillut, vaan loikkasi naarasta kohti. Hän heilautti tassuaan ilmassa, ja virnistin tyytyväisenä, kun se osui naaraan kylkeen. Hänen viiltonsa jäi kuitenkin melko kevyeksi, kun naarasoppilas yllättäen väisti pois tieltä. Salamatassu murahti ärsyyntyneenä, mutta ennen kuin hän ehti iskeä uudelleen, eloklaanilainen oli jo livistänyt tiehensä.
”Pöh. Pelkuri!” Salamatassu huusi naaraan perään ja kääntyi tuhahdellen veljensä puoleen. ”Tuollaisia eloklaanilaiset sitten ovat. Juoksevat karkuun heti tiukan paikan tullen.”
Loskatassu ei vastannut. Hän näytti pikemminkin epäileväiseltä, kuin hän olisi tuominnut Salamatassun sanoja. Salamatassu ei ollut koskaan pitänyt siitä, miten hänen veljensä tuntui analysoivan kaikkea, mitä hän sanoi. Valkea kolli ei kuitenkaan kauaa joutunut kärsimään mustan kollin tuomitsevan katseen alla, kun hän huomasi eräät tutut kasvot. Kaamoskukka oli hiukan pinteessä, kolli taisteli juuri yksin kahta eloklaanilaista vastaan. Toinen oli se naarasoppilas, joka oli juuri karannut Salamatassun luota. Toinen oli valkoinen soturi, jonka kasvoja koristivat ruosteen väriset merkit. Salamatassu ei osannut sanoa paljoakaan kummankaan eloklaanilaisen taistelutaidoista, mutta sen hän tiesi, ettei klaanitoveria jätetty yksin. Varsinkin, kun kyseessä oli hänen veljensä.
”Loskatassu! Mennään auttamaan Kaamoskukkaa”, valkoinen kollioppilas huikkasi veljelleen, joka näytti enemmän tylsistyneeltä kuin jännittyneeltä taistelunkin keskellä. Tämä seurasi Salamatassun katseen linjaa ja lähti sitten veljensä perässä harppomaan kohti Kaamoskukkaa. Salamatassu oli kuullut, että Kaamoskukka oli taitava taistelija, ja kolli kenties pärjäisi kahdelle vastustajalleen yksin. Salamatassu myös tiesi, ettei hänen veljensä arvostaisi sitä, että häntä tultiin auttamaan: Kaamoskukka vaikutti kissalta, joka halusi aina selvitä yksin kaikesta ja saada kaiken kunnian itselleen. Mutta Salamatassukin halusi olla kunnioitettu soturi, ja kunnioitettu soturi auttoi tovereitaan!
”Taidat olla vähän pinteessä, Kaamoskukka”, Salamatassu sanoi, kun ehti kollin luo. Naarasoppilas ei ollut huomannut häntä, ja valkoinen kolli sai läimäistyä tätä tassullaan. ”Kaipaatko apua, isoveli?”
//Kaamos?
