Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Leirin pääaukiolla oli tungosta, kun Punatähti oli kutsunut klaanin koolle kuulemaan nimityksiä. Saukkopentu ja Sirpalepentu olivat ansainneet oppilasnimensä ja saaneet mestareikseen Rapakynnen ja Harakkanaurun.
Samalla päällikkö ilmoitti lähestyvästä täysikuun kokoontumisesta. Tapaisimme Eloklaanin jäseniä taas Kivikukkulalla huomisyönä.
”Ilmoitan kokoontumiseen lähtijät huomisaamuna”, Punatähti sanoi rauhallisella äänellä ja päätti kokouksen siihen. Kissat lähtivät omille teilleen kokoontumisen jälkeen. Osa lähti partioon, toiset harjoituksiin, pesään lepäämään ja osa jäi vain maleksimaan leirin pääaukiolle.
Olin kääntymässä ympäri suunnatakseni sotureiden pesään, mutta kun käännyin, Väärävarjo seisoi takanani. Säpsähdin säikähtäen ja astuin askeleen taaksepäin.
”Mitä sinä hiiviskelet?” sihahdin valkealle soturille, jonka kasvoilla oli pahoitteleva ilme.
”Ei ollut tarkoitus. Olin juuri tulossa puhumaan sinulle”, entinen erakko lausahti matalalla äänellään. Katsoin hetken ajan kollia silmiin. Minä tunsin, kuinka sydämeni alkoi taas laukata. Hetken ajan tuijotimme vain toisiamme silmiin, kunnes ravistelin päätäni rikkoen katsekontaktin.
”Mentäisiinkö kävelylle?” ehdotin varovasti ja vilkaisin ympärilleni. Kukaan ei katsellut meitä, ja se sai minut huokaisemaan helpotuksesta. Väärävarjo nyökkäsi, joten lähdin johdattamaan soturia perässäni ulos leiristä.
Sää oli kolea, ja kylmä viima sai minut tärisemään. Kiristin vauhtini kevyeen juoksuun, jotta lihakseni pysyisivät lämpiminä. Väärävarjo kiri minut kiinni ja ravasi vierelläni kohti Lehtikuusilaaksoa. Viima ei pääsisi laakson pohjalle samalla tavalla kuin tasaisella maalla. Voisimme keskustella siellä kaikessa rauhassa. Välillä vilkaisin Väärävarjoa, mutta käänsin vaivihkaa katseeni poispäin kollin vilkaistessa minua.
Sydäntäni raasti suunnattomasti. Joitain päiviä aiemmin kolli oli ilmoittanut, että Pikiturkki tahtoisi olla tuon kumppani. Hän oli kertonut, että voisin saada hänet unohtamaan tumman soturittaren. Ei se kuitenkaan ollut minun asiani päättää, mitä toinen kissa teki elämällään ja olin kertonut sen Väärävarjollekin. Arvelin, että Väärävarjo tahtoi keskustella kanssani siitä aiheesta taas.
Yöunet olivat muutaman yön ajan jääneet miltei olemattomiksi, joten minulla oli ollut aikaa miettiä. Olin miettinyt ihan liikaa.
Mietteeni pohjautuivat uneen, jonka olin nähnyt eräänä yönä. Unessa olin joen rannalla Väärävarjon ja kolmen pennun kanssa. Pennut olivat olleet meidän pentujamme. Unessa minä olin ollut Väärävarjon kanssa, en Henkäysvarjon. Ajatus moisesta oli saanut mieleni sekaisin.
Laskeuduin Väärävarjon rinnalla loivaa mäkeä alas Lehtikuusilaakson pohjalle. Kuljimme hetken aikaa hiljaisuudessa, kunnes Väärävarjo pysähtyi. Kolli vilkaisi ympärilleen, ja kohdisti sitten vaalean meripihkaisten silmiensä katseen minuun.
”Minä päätin, mitä minä tahdon”, soturi vastasi irrottamatta katsettaan minusta. Olin uppoutunut soturin silmiin, enkä saanut edes suutani avatuksi kysyäkseni, mitä kolli tarkoitti. Eikä onneksi tarvinnutkaan, sillä Väärävarjo jatkoi pian:
”En tahdo olla Pikiturkin kumppani, sillä hän ei tee minua onnelliseksi.”
Minua ärsytti kollin tapa kertoa asioita. Hän piti turhan pitkiä taukoja. Olisi vain sanonut kaiken suoraan ilman mutkitteluita.
”Tuhkajuova, minä tahtoisin olla sinun kanssasi”, kolli totesi lopulta huokaisten. Hänen sanansa saivat minut kavahtamaan askeleen taaksepäin. Sydämeni takoi holtittomasti rinnassani tehden oloni epämukavaksi. Hännänpääni nyki ja tuntui, kuin korvani olisivat olleet tulessa. Olin umpikujassa vailla ratkaisua ongelmaani.
”Mikset voisi vain jättää minua rauhaan?” henkäisin säröilevällä äänellä ja katsoin onnettomana Väärävarjoa. Kolli näytti hämmentyneeltä, soturista huokunut itsevarmuus tuntui kadonneen hetkessä.
”Mikset sinä voi myöntää, että tahdot olla kanssani?” kolli ärähti turhautuneen oloisena.
”Ei minun tahtomisellani ole mitään väliä! Vaikka haluaisinkin olla kanssasi, ei se tule koskaan olemaan mahdollista. Jos jätän Henkäysvarjon, hän ei ikinä jätä minua rauhaan”, tiuskaisin päätäni ravistellen.
”Jos olisit klaanisyntyinen, kaikki olisi voinut mennä toisin”, kuiskasin hiljaa tietämättä, kuuliko Väärävarjo sitä. Laskin katseeni maahan pystymättä katsoa valkeaa soturia silmiin.
”Lähdetään pois, perustetaan perhe jossakin kaukana täältä. Voimme perustaa oman lauman, tai vaikkapa klaanin. Ei Kuolonklaani ole korvaamaton”, Väärävarjo henkäisi. Pelkkä ajatuskin sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Olin vannonut palvelevani Kuolonklaania koko ikäni. Ilman Kuolonklaania ei olisi minuakaan. Klaanin jäsenet olivat kasvattaneet minusta soturin, joka halusin olla. Mutta toisaalta. Silloin kukaan ei voisi kertoa, kenen kanssa minun täytyisi olla.
”Sinä tiedät, että Kuolonklaani on minun kaikkeni”, huokaisin ja pudistelin taas päätäni. Nyt vasta uskalsin nostaa katseeni Väärävarjoon. Kollin kasvoille oli ilmestynyt surumielinen katse.
”Eikö se voisi muuttua? Anna minun näyttää sinulle, miten onnellinen voisit olla kanssani”, kolli pyysi. Olisi ollut järkevintä lähteä tästä tilanteesta, mutta en pystynyt. Jalkani eivät suostuneet viemään minua kohti leiriä.
”En usko, että voisin olla onnellinen ilman Kuolonklaania”, lausuin huomaten, kuinka pettynyt ilme valtasi Väärävarjon kasvot.
”Olisiko tilanne toinen, jos Henkäysvarjoa ei olisi?” valkea kolli kysyi hiljaisella äänellä. Katsoin kollia tietämättä mitä sanoa. Ehdottiko hän juuri, että tappaisimme Henkäysvarjon?
”Olisi, mutta hänen tappamisensa ei ole ratkaisu”, sanoin, ”tämä on umpikuja.”
Vaikka kuinka aina painotin järjellä ajattelemista tunteiden sijaan, nyt tilanne oli katastrofaalinen. En voinut enää vältellä tuntemasta. En tahtonut valehdella itselleni, yrittää naamioida tunteitani joksikin muuksi mitä ne eivät olleet. Jo kuiden ajan Väärävarjo oli saanut sydämeni takomaan ja vatsanpohjani kihelmöimään.
Kun katseemme taas kohtasi, Väärävarjo otti hitaasti askeleen minua kohti. En enää tahtonut kamppailla vastaan, vaan painauduin vasten soturin rintakehää. Kehräsin hiljaa unohtaen sen, ettei tämä kestäisi. Me emme voisi olla yhdessä, ellen tekisi valtavia luopumisia tai menettäisi asemaani klaanissa. Mutta sen pienen hetken, olimme vain me kaksi ilman mitään ongelmia.
Vietimme sen päivän aina kuuhuippuun saakka yhdessä leirin ulkopuolella. Se oli ensimmäinen kerta, kun koskaan puhuin tunteistani toiselle kissalle sillä tavalla, oikeasti. Pienen hetken ajan olin jopa toivonut, että olisimme lähteneet karkumatkalle. Mutta sitten totuus iski vasten kasvojani kuin vesipisarat sadepäivinä; en selviäisi ilman klaania. Ikävöisin takaisin liikaa, ja se olisi sen rakkaustarinan loppu.
Nyt vasta ymmärsin, miksi suhde Henkäysvarjoon oli kaiken aikaa tuntunut niin vastenmieliseltä ja inhottavalta. Minä en ollut koskaan rakastanut harmaaraidallista kollia. Mutta nyt minä olin rakastunut. Jos isä näkisi minut nyt, hän vetelisi minua korville. Tuntui kuin mieleni olisi ollut kirkas, viimeinkin. Tunsin olevani elossa.
Mutta kun saavuin leiriin, kaikki tuntui taas yhtä harmaalta kuin lähtiessänikin. En voinut edes katsoa Väärävarjoa, sillä pelkäsin jonkun huomaavan. Olimme tulleet eri aikaan leiriin, Väärävarjo ensin ja minä hänen jälkeensä.
// 909 sanaa
