Jääviilto
Kirjoittaja: Elandra
Jääviilto oli lähtenyt ulos leiristä pakoon inhottavien kuraveristen seuraa. Kun Henkäystähdestä oli tullut päällikkö, soturi oli toivonut kollin häätävän klaanista pois kaikki ei-puhdasveriset kuolonklaanilaiset. Niin ei ollut käynyt ja koko Henkäystähden päällikkyyden aikana Jääviilto oli ärsyyntynyt yhä vain enemmän kuraveristen seurasta. Pelkästään se, että ne kapiset kissanrumilukset istuivat leirin pääaukiolla leikkien sotureita, sai Jääviillon niskavillat nousemaan pystyyn. Kolli pudisteli vihaisena päätään ja puhisi itsekseen samalla, kun hän ravasi kauemmas leiristä. Jääviillon jalat johdattivat hänet Hehkulammen suuntaan, muttei kollilla ollut tarkkaa päämäärää. Hänen oli vain päästävä pois leiristä ja tukahdutettava raivonsa jotenkin. Jääviilto olisi tietysti voinut käydä leirissä kuraveristen kimppuun, mutta jopa kolli itse tiesi, ettei se olisi lainkaan järkevää. Sen tehdessään soturi saisi heittää pysyvästi hyvästit haaveilleen päästä varapäälliköksi.
*Typerät kuraveriset, pilaavat minun koko elämäni! Sietäisivät jokeen kaikki!* Jääviilto ajatteli ja päästi ilmoille tympääntyneitä murahduksia.
Sankka lumisade oli juuri lakannut, ja maata peitti paksu lumikerros. Uusi lumi oli peittänyt alleen vanhat polut, joten Jääviilto joutui tarpomaan lähes umpihangessa.
Kun Jääviilto kulki eteenpäin vihaisesti marssien, hän pysähtyi kuullessaan askeleita jostain läheltä. Soturin korvat kääntyilivät, kun hän yritti selvittää mistä askeleet kuuluivat. Kun Jääviillon nenään tulvahti voimakas vereen sekoittuva eloklaanilaisen tuoksu, hänen kyntensä liukuivat esiin.
*Ensin kuraveriset, ja nyt vielä eloklaanilaisetkin tulevat häiritsemään loistokasta elämääni! Heistä jokainen sietäisi kuolla ja vieläpä hyvin kivuliaasti!* Jääviilto ajatteli etsiessään jäänsinisellä katseellaan haavoittunutta vihollistaan. Rautainen veren tuoksu johdatti Jääviillon nopeasti viholliskissan luokse. Tummanruskea kollikissa oli lyyhistynyt pehmeään lumeen ja hengitti raskaasti. Hän oli haavoittunut ja selvästi väsynyt, toisin sanoen puolustuskyvytön.
”Mitäs täältä löytyykään?” Jääviilto kysyi ja katsoi tummaturkkista kissaa silmiin. Vaikka eloklaanilainen olikin haavoittunut, tämän kellertävissä silmissä oli päättäväinen, Jääviillon mielestä aivan mahdoton ilme. Eivät eloklaanilaiset näyttäneet tuolta, ne olivat lempeitä, hyväuskoisia typeryksiä. Tämä kissa oli selvästi virheellinen, ja siitä olisi päästävä hetimmiten eroon.
”Minä petin Eloklaanin. Tahdon liittyä Kuolonklaaniin”, kolli ilmoitti ja nousi ylös. Soturi oli säälittävä näky; hän oli niin väsynyt, että hänen jalkansa tärisivät ja näytti siltä, että jopa hento tuuli voisi kaataa hänet kumoon. Mutta Jääviilto ei antanut tuulelle mahdollisuutta, vaan syöksähti kynnet ojossa ja varoittamatta kissan kimppuun.
”Sinä et ole kuolonklaanilainen, etkä koskaan tule olemaankaan! Sinussa virtaa kuraveri, et koskaan voisi olla kuolonklaanilainen!” Jääviilto sähähti ja painoi vastustajansa alleen. Tummanruskea kolli yritti pyristellä irti punaturkkisen kollin otteesta, mutta raivostunut Jääviilto ei hellittänyt otettaan. Tämä oli juuri sopiva tapa purkaa vähän vihaa, ja Jääviilto ajattelikin eloklaanilaisen olevan Pimeyden Metsän vastaus Jääviillon sanomattomiin rukouksiin. Eloklaanilainen yritti sanoa mitään, mutta Jääviilto ei antanut hänelle suunvuoroa. Kuolonklaanilainen joutui hetken kamppailla vihollisensa kanssa, ennen kuin sai tukevan otteen tuon pehmeästä kaulastaan. Vihollinen yritti puhua, mutta Jääviilto puristi hampaillaan tiukemmin kissan kaulaa. Eloklaanilaisen suusta pääsi vain onnetonta korinaa, kun punaturkkinen kolli puristi leukojaan vain tiukemmin yhteen. Kuului napsahdus, kun soturin hampaat lävistivät vihollisensa nahan. Verta purskahti Jääviillon suuhun, muttei hän irrottanut vieläkään. Vasta sitten, kun vihollinen hänen allaan lakkasi pyristelemästä, soturi nousi ylös tämän päältä ja irrotti otteensa.
”Hah, ei eloklaanilaisista ole taistelemaan”, Jääviilto murahti ja tökkäsi käpälällään elotonta eloklaanilaista. Jääviilto nousi kylmänviileästi ylös ja jätti ruumiin kylmään hankeen. Soturi suuntasi kohti Kuolonklaanin leiriä ilmoittaakseen Henkäystähdelle tapahtuneesta. Kuraveriset ja jotkut alempiarvoiset puhdasveriset kuolonklaanilaiset saisivat luvan hakea ruumiin pois ja hävittää sen. Jääviilto koki olevansa niin arvokas kissa, ettei hän voisi sotkea tämän enempää käpäliään.
