Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
”Olenko tämän jälkeen vapaa?” Tuimatassu kysyi valmistautuessaan uuteen kilpaan. Oppilaani oli jo päihittänyt minut, mutta tuolloin olin antanut hänelle helpotukseksi etumatkaa. Halusin nähdä, voisiko hän voittaa minut reilusti. Jos en antaisi hänelle etumatkaa, olisi kilvassa aivan erilainen painekin.
”Olet”, vastasin suunnaten katseeni ylös puun latvaan. ”Haluan vain nähdä, mihin pystyt.”
Varmistin, että oppilas oli valmiina. Minua ei varsinaisesti haitannut, jos häviäisin, sillä olin edelleenkin sitä mieltä, että mestarina se oli vain hyvä. Inhosin kuitenkin häviämistä, joten en antaisi Tuimatassulle voittoa helpolla.
”Kolme, kaksi, yksi. Nyt!”
Hypähdimme molemmat rungon eri puolille. Kuten odotettua, Tuimatassu otti ensin johdon. Männyn alaosissa ei ollut oksistoa, joten tässä osassa voitti parempi kiipeilijä. En nimittäin päässyt hyödyntämään nopeita liikkeitäni. Kiipesin kuitenkin eteenpäin nopeaan tahtiin, Tuimatassu parin ketunmitan päässä yläpuolellani.
Oksiston alkaessa meidän molempien vauhti kiihtyi. Oksat sallivat minun liikkua nopeammin, ja sainkin Tuimatassua kiinni. Lopulta rungon kaventuessa latvaa lähestyessä olimme tasoissa. Koetin vielä kiristää tahtiani, samoin Tuimatassu, mutta välimatkamme pysyi samana – eli sitä ei ollut. Pian saavuimme latvaan, yhtä aikaa.
”Hyvää työtä”, sanoin hengähtäen. Tätä en varmasti tekisi sitten pitkään aikaan uudelleen. ”Olen varma, että ensi kerralla voitat. Jos siis ensi kertaa tulee.”
Kun olimme päässeet alas puusta, Tuimatassu saapui luokseni kuulemaan palautetta.
”Tiedät, että olet minua parempi kiipeilijä, sillä rungolla kiivetessämme olit selvästi edellä. Syy, miksi kirin niin paljon latvustossa on se, että minä olen nopea, ja sinä hidas.”
Jos Tuimatassu saisi korjattua sen, hänestä voisi tulla yksi klaanin parhaimmista kiipeilijöistä. Kaikki ei kuitenkaan aina ollut korjattavissa.
”Sille ei välttämättä voi mitään, mutta keskitytään silti rakentamaan sinulle lihasmassaa. Voit kuitenkin olla tyytyväinen tämän päivän suorituksestasi.”
Tuimatassu nyökkäsi.
”Mitä teemme huomenna?”
Mietin hetken oppilaan kysymystä. Taistelu sujui häneltä jo hyvin, mutta saalistuksessa oli vielä paljon kehittymisenvaraa.
”Saalistusharjoitukset. Ehkä menemme myös metsästyspartioon.”
Tuimatassu nyökkäsi jälleen. Onneksi oppilaalla ei ollut tapana valittaa. Tiesin, että oppilaat, jotka olivat parempia taistelussa pitivät yleensä enemmän taisteluharjoituksista. Niin minäkin olin pitänyt.
”Eiköhän tämä ollut tässä tältä päivää, kiipeäminen latvaan asti noin monta kertaa noin nopeasti on raskasta kehollesi. Saat loppupäivän vapaata.”
Saavuimme leiriin. Käsittääkseni minun ei ollut enää tänään määrä lähteä partioon, seuraava olisi vasta aikaisin aamulla. Voisin siis syödä ja sen jälkeen ehkä vain levätä, olihan ilta jo saapumassa.
Astelin kohti tuoresaaliskasaa, mutta pysähdyin muutaman askeleen jälkeen. Jokin tuntui oudolta, normaalista poikkeavalta. Katselin leiriä; mitään outoa ei tapahtunut. Oliko tuoresaaliskasan paikka siirtynyt? Ei, se oli edelleen siinä missä aina. Kiersin leiriä katseellani, kunnes yhtäkkiä tajusin. Turmaloikka ei ollut seurassani. Outoa siitä teki sen, että hän kulki lähes aina vanavedessäni. Siellä missä minä olin, siellä oli hänkin. Minulla oli omat epäilyni siitä, miksi kolli roikkui perässäni. Ensinnäkään hänellä ei kaiketi ollut juuri ystäviä tai muita kissoja, joiden kanssa viettää aikaa. Minut hän sentään jotenkin tunsi, oppilaasta saakka. Ja olisin ollut tyhmä, jos en olisi harkinnut, että hän voisi olla rakastunut minuun. En vain pitänyt sitä kovin mahdollisena. En ollut sellainen kissa, johon Turmaloikka ihastuisi.
Olin niin tottunut siihen, että tuo soturi oli aina seurassani, että nyt tunsin oloni kummalliseksi. Tiesin, ettei Turmaloikka ollut partiossa, sillä syystä tai toisesta tunnuin aina muistavan, mihin partioihin hänet sijoitettiin. Miksi hän ei siis ollut tullut luokseni? Olin sentään ollut leirissä jo niin kauan, että hän olisi varmasti huomannut minut.
En kaivannut hänen seuraansa. Aina, kun vietimme yhdessä aikaa – jos sitä siksi nyt pystyi kutsumaan – Turmaloikka hoiti puhumisesta suuren osan. Hän jaaritteli päivänsä kulusta, siitä, mitä partiossa oli tapahtunut ja toisinaan siitä, miten nuoret soturit kävivät hänen hermoilleen. Minä istuin ja kuuntelin. Joskus harmaa soturi sanoi jotain hassua, tarkoituksella tai vahingossa, ja naurahdin sisimmässäni – kasvoni pidin kuitenkin peruslukemilla, sillä niinä harvoina kertoina, kun kolli oli saanut minut kiinni hymyilemästä, ei hänen kiusoittelulleen ollut näkynyt loppua. Minulla oli harvoin hänelle mitään sanottavaa, mutta silloin kun oli, Turmaloikka kuunteli tarkasti. Hän tuntui ahmivan jokaisen pienenkin tiedonjyväsen, jonka hänelle soin. En ollut koskaan tuntenut oloani niin kuulluksi.
Jokin oli pahasti pielessä. En tuntenut olevani kokonainen.
Sitten katseeni osui häneen viimein. Turmaloikka istui leirin seinämän vieressä. Hän ei kuitenkaan ollut yksin, sillä Jokimieli oli hänen seurassaan. Tummanruskea naaras näytti muka kovin nauttivan kollin seurasta, nytkin hän esitti naureskelevansa Turmaloikan kehnoille vitseille. Tiesin, mikä Jokimieli oli luonteeltaan, enkä ollut koskaan pitänyt hänen vietteleväisestä luonnostaan. Vielä vähemmän pidin hänestä kun huomasin, että Turmaloikkakin näytti hymyilevän ja naurahtelevan keskustelun lomassa. Hän ei koskaan käyttäytynyt noin minun kanssani.
Sydämeni jyskyttäessä korvissani huomasin yhtäkkiä ruskeiden silmien lukittautuneen omiin harmaansinisiini. Turmaloikka oli huomannut minut, mutta hän näytti jotenkin yllättyneeltä. Johtuiko se siitä, että kolli oli jälleen saanut minut kiinni tuijottamasta häntä, vai siitä, että hermostunut oloni näkyi päällepäin?
Käänsin katseeni nopeasti pois Turmaloikan silmistä ja lähdin nopein askelin uloskäynnin suuntaan. En halunnut nähdä häntä Jokimielen kanssa. Hän ei kuulunut Turmaloikan seuraan. Hän istui minun paikallani. En voinut estää noita ajatuksia nousemasta mieleeni, vaikka kuinka yritin. Kiristin tahtini nopeaan juoksuun; vauhti varmasti karistaisi nuo mietteet. Juoksin ja juoksin, yritin unohtaa näkemäni ja nauttia tuulen tunnusta turkillani. Milloin olin koskaan ollut näin poissa tolaltani? En koskaan. Enkä edes halunnut ajatella syytä reaktiolleni, sillä pelkäsin, mihin tulokseen päätyisin.
Metsän maisema vilahteli silmieni editse ja viima suhisi korvissani. En nähnyt eteeni. Pian tunsinkin jalkani osuvan johonkin kovaan, kenties puunjuureen. Oma vauhtini heitti minut eteenpäin alamäkeen, kiepahdin ilmassa ympäri ja tömähdin maahan. Kierähdin vielä pari kertaa, kunnes lyhyt lentomatkani viimein pysähtyi kostealle nurmelle.
Vedin pari kertaa syvään henkeä ja nostin vihlovaa päätäni. Katsoin kirkkaansiniselle taivaalle ylläni. En jaksanut nousta. En pelkästään siksi, että jalkaani särki ja kylkiäni jomotti maasta ottamieni osumien johdosta. Tunsin oloni uupuneeksi tunnemyrskyni jäljiltä. Olisi kaiketi viisasta edes yrittää käydä tunteitani läpi, selvittää siten päätäni. Mutta oli helpompaa vain maata tässä ja tuijottaa taivasta.
”Hei!”
Kompuroin äkkiä ylös äänen kuullessani, kirosin kun tunsin etujalkani vihlaisevan. Se tuskin oli kuitenkaan enempää kuin venähtänyt.
Pian Turmaloikka ilmestyi pensaikon takaa. Hän oli viimeinen kissa, jonka halusin nähdä, mutta samalla myös ainoa. Soturi seisahtui huomattuaan minut edessään ja loi nopean silmäyksen ympäristöön.
”Kaaduitko?”
”En”, vastasin siristäen silmiäni. ”Muuten vain makoilen maassa.”
Minulta ei jäänyt huomaamatta Turmaloikan kyllästynyt silmien pyöräytys kollin astellessa suuntaani. Lähempänä hän näytti hoksaavan ontuvan etujalkani, vaikka yritinkin peitellä tuntemaani kipua parhaan kykyni mukaan.
”Ehkä sinun kannattaisi käydä näyttämässä tuota Hehkuaskeleelle”, harmaa soturi sanoi nyökäten jalkaani päin.
”Ehkä sinun kannattaisi mennä takaisin Jokimielen luo”, vastasin ajattelematta sanojani. Tajuttuani, mitä olin suustani päästänyt, aloin kehitellä mielessäni jo tekosyytä sanomisilleni, mutta olin täysin lukossa. Tunsin Turmaloikan katseen turkillani. Kun viimein päätin nostaa nolostuneen katseeni hänen silmiinsä, yllätyin siitä, ettei kolli näyttänyt ollenkaan yllättyneeltä. Oliko hän todella noin vähäjärkinen? Kuka tahansa tajusi tuollaisten sanojen merkityksen.
”Siitäkö tässä oli kyse?” Turmaloikka kysyi viimein. Hän otti jälleen askeleen minua kohti ja astuin taaksepäin.
”Et viitsisi taas paeta niin kuin äsken”, kolli murahti ärsyyntyneen oloisena. ”Sinä olet todella nopea, en jaksa juosta sinua uudelleen kiinni.”
Seisoin hetken paikoillani tilannetta arvioiden, kunnes istuuduin maahan. Turmaloikka kai odotti minun sanovan jotain, mutta pysyin hiljaa.
”Sinä otat minut itsestäänselvyytenä”, soturi sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Kallistin päätäni: mitä hän tuolla oikein tarkoitti?
”Olet niin tottunut siihen, että olen aina kanssasi, että sinusta tuntuu oudolta, kun vietän aikaa muiden kanssa.”
”En minä välitä vaikka olisitkin”, vastasin nopeasti, ”oli se sitten Jokimieli tai kuka tahansa.”
Harmaa soturi kuului naurahtavan lyhyesti.
”Pidät minua aina tyhmänä. Näytit niin järkyttyneeltä, kun huomasit meidät”, Turmaloikka sanoi. ”Miksi?”
Välttelin kuolonklaanilaisen katsetta miettiessäni vastaustani. Tähän mennessä olin sentään saanut koottua itseni, mutta minusta tuntui silti, että Turmaloikka näki suoraan lävitseni. Tilanne hermostutti minua.
”Näytit nauttivan hänen seurastaan”, sanoin kierrellen. ”Sinä nauroit hänen kanssaan.”
Soturi tuhahti ja kohtasin hänen katseensa.
”Entä sitten?” Turmaloikka sanoi. En vastannut. Mitä minun olisi edes pitänyt vastata? En voinut sanoa, että minua häiritsi se, että Turmaloikka oli tuntunut nauttivan Jokimielen seurasta enemmän kuin minun. Meidän keskustelumme olivat aina yksipuolisia, mutta en ollut koskaan ajatellut sen häirinneen häntä. Ehkä soturi oli kyllästynyt tylsään seuraani.
”Olet vain mustasukkainen”, edessäni seisova kolli sanoi. ”Sinä halusit olla se, joka istui vierelläni.”
Katsoin soturin ruskeita silmiä ja yritin päätellä, yrittikö hän vain käydä hermoilleni. Turmaloikka ei kuitenkaan koskaan ollut ollut hyvä peittämään tunteitaan. Ei samalla tavalla kuin vaikka Tuhkajuova, jonka päänmenoista ei kukaan ottanut selvää. Huomasin siis, ettei hänen silmissään näkynyt pahaa tahtoa, vaan pikemminkin toivoa. Olinko oikeassa siitä, että hän todella oli ihastunut minuun?
Osittain halusin vastata ’en’, sillä se olisi helpompaa. En kuitenkaan pitänyt ajatuksesta, että Turmaloikka nyt hylkäisi minut jos torjuisin hänet. Oikeastaan en edes tiennyt, mitä olisin hänelle rehellisesti vastannut. Turmaloikan katse kuitenkin tuntui vaativan vastausta, enkä voinut – halunnut – olla vastaamatta jotain.
”Ehkä”, sanoin hitaasti, mietiskellen.
Turmaloikka ei tuntunut odottavan sitä vastausta. Hetken ajan hän vain katsoi minua ja oli hiljaa. Tilanne alkoi tuntua kiusalliselta ja halusin siitä mitä pikimmin pois.
”Minä olisin halunnut sen olevan sinä”, Turmaloikka sanoi viimein. ”Jos voisin valita kenet tahansa vierelleni, se olisit sinä.”
Nyt oli minun vuoroni yllättyä kollin sanoista. Hän käytännössä tunnusti tunteensa minulle, tosin kierrellen. Minun ei kuitenkaan tarvinnut vastata mitään – onneksi – sillä Turmaloikka jatkoi.
”Mutta jos sinä et ole vaihtoehto, niin valitsen sitten jonkun muun.”
Kurtistin hämmentyneenä kulmiani.
”Mutta sinä juuri tunnustit tunteesi minulle”, sanoin jälleen harkitsematta, mutta en enää jaksanut välittää. ”Miksi valitsisit jonkun muun?”
”Minä en tunnustanut mitään”, soturi tuhahti. Hänen katseensa tuntui kuitenkin muuttuvan lämpimämmäksi, mikä ei tuntunut Turmaloikalle tavanomaiselta.
”Sinä et sitten ymmärrä muita kissoja. Me molemmat tiedämme, että meidän välillä on jotain. Ainakin tämän keskustelun jälkeen. Mutta sinä olet liian ylpeä keskustelemaan siitä. Luuletko, että aion vain odotella sinua koko elämäni?”
Turmaloikka oli oikeassa, en halunnut keskustella meidän väleistämme yhtään syvemmin. Se ei tuntunut minulle luonnolliselta. Nytkin tunsin oloni haavoittuvaisemmaksi kuin koskaan ennen, ja vihasin sitä. En halunnut avautua kenellekään, sillä siitä ei voisi seurata mitään hyvää. Mutta en myöskään halunnut menettää Turmaloikkaa.
Kolli katsoi minua tutkiskellen, kuin yrittäisi lukea ajatukseni. Hän alkoi vaikuttaa kärsimättömältä keskustelun suhteen, kun vastaustani ei kuulunut.
”Sitten jos joskus olet valmis siihen keskusteluun, tule kertomaan. Mutta pidä mielessäsi, ettet ole klaanin ainoa naaras. Jos tämä meidän juttumme ei etene mihinkään, voin hyvin tyytyä vaikka sitten Jokimieleen.”
”Mikä ’meidän juttumme’?” kysyin pyöräyttäen silmiäni.
”Tuota juuri tarkoitan”, Turmaloikka naukaisi ärsyyntyneenä. ”Sinun pitää tehdä vähän itsetutkiskelua. Kuulemma se on hyväksi.”
Hymähdin hiljaa. Näytin kai ulospäin tyyneltä itseltäni, mutta mielessäni vilisivät vain Turmaloikan sanat. Hän valitsisi jonkun muun, jos minä en olisi tarpeeksi nopea. Mutta en minä itsekään tiennyt, mitä halusin suhteestamme kehittyvän, tai halusinko sitten mitään. Tiesin vain, että en pitänyt ajatuksesta, että hän ottaisi Jokimielen kaltaisen mielistelijän vierelleen. Vaikka yritinkin kiivaasti keksiä ratkaisua tähän ongelmaan, en voinut kuitenkaan samalla olla ajattelematta sitä, että hän valitsisi minut. Toivoin melkein, ettei Turmaloikka koskaan olisi myöntänyt sitä, sillä nyt nuo sanat tuntuivat täyttävän koko mieleni. Kai minun oli myönnettävä itselleni, että tosiaan omasin jotain tunteita häntä kohtaan – olin nimittäin niin pettynyt siihen, ettei hän kertonut rakastavansa minua.
”Eikö sinun pitänyt käydä parantajalla?” Turmaloikka kysyi herättäen minut ajatuksistani. Olisin jo varmaan unohtanut loukkaantuneen jalkani, jos se ei olisi muistuttanut minua vihlovalla kivulla.
”Ai niin. Ei tämä ole niin vakavaa”, sanoin, ja todistukseksi nousin seisomaan. Kipu jalassa tuntui kuitenkin kolminkertaistuvan kun laskin sille painoa, joten jouduin nostamaan sen välittömästi ilmaan.
”Eipä”, Turmaloikka sanoi ja astahti vierelleni. Katsoin häntä hämmentyneenä.
”Mitä? Nojaa minuun, viedään sinut leiriin”, harmaa soturi vastasi. Puntaroin vaihtoehtojani mutta kun huomasin, ettei niitä ollut, uskaltauduin laskemaan painoani Turmaloikan puoleen. Hymyilin kylmästi kun huomasin, että nyt hänkin näytti viimein kiusaantuneelta. Hänen turkkinsa tuntui lämpimältä. En kai ollut oleskellut näin lähekkäin toisen kissan kanssa sitten pentuaikojeni.
Lähdimme kohti leiriä. Tapanani oli aina havainnoida tarkasti muiden kissojen kehonkieltä, eikä Turmaloikka ollut poikkeus. Huomasin siis, kuinka hän tuntui liikkuvan varovaisemmin kuin yleensä. Kuljin eteenpäin hiukan ontuen, soturiin nojaten. Matka taittui melko hitaasti, mutta pian näimme leirin sisäänkäynnin edessämme. Astuin kauemmas Turmaloikasta.
”Pärjään nyt kyllä itsekin”, sanoin viileästi ja otin ontuvan askeleen kohti suuaukkoa.
”Siltä näyttää”, soturi vastasi sarkastisesti. ”Mutta tulen mukaasi Hehkuaskeleen luo.”
”Ihan miten vain.”
Astuin sisään leiriin piikkihernetunnelin kautta Turmaloikka vanavedessäni. Jokimieli näkyi viittovan kollia luokseen, mutta kun vilkaisin taakseni, ei soturi näyttänyt huomaavansakaan naarasta. Sen sijaan hän katsoi tarkasti kipeää etujalkaani, yrittäen kaiketi ennakoida mahdollisen kompastumiseni.
Parantajan pesässä tuoksuivat voimakkaan hajuiset yrtit. En koskaan tottuisi niiden pistävään hajuun, mutta onnekseni minun ei tarvinnut. En tajunnut, miten Hehkuaskel oppilaineen pystyi työskentelemään täällä.
Pian mustaturkkinen parantaja astuikin esiin yrttivarastosta. Hän viittoi minut istumaan sairasaukiolle, Turmaloikka otti paikan vähän matkan päästä vierestäni. Kolli alkoi jo hiukan käydä hermoilleni. Oikeastaan se tuntui hyvältä – harmaan soturin takia ärsyyntyminen oli minulle jotain tuttua, mikä osin rauhoitti mieltäni.
”Näytät satuttaneen jalkasi”, Hehkuaskel sanoi nyökäten vasenta etujalkaani kohti. ”Saanko kysyä miten?”
”Kompastuin juureen juostessani”, vastasin hiukan nolostuneena. Huomasin Hehkuaskeleen vilkaisevan epäilevästi Turmaloikkaan kohti. Klaanissa tiedettiin, ettemme me kaksi olleet koskaan tulleet kovin hyvin toimeen, joten parantajanaaras saattoi ajatella, että olimme ehkä tapelleet. Miksi muuten Turmaloikka olisi saattanut minut leiriin ja tullut vielä mukaan parantajan luo?
”Aivan”, Hehkuaskel vastasi tutkiessaan jalkaani. Hetken päästä hän kohotti katseensa.
”Se ei ole murtunut, varmaan vain venähtänyt. En voi antaa yrttejä muuhun kuin kipuun, mutta uskon, että jalkasi paranee äkkiä. Lepää seuraavat pari päivää äläkä käy partioissa.”
Nyökkäsin parantajalle.
”Kiitos, mutta tuskin tarvitsen mitään.”
Tuimatassun koulutus olisi noiden parin päivän ajaksi kaiketi siirrettävä jonkun muun vastuulle. Nousin paikaltani ja sanoin nopeat kiitokset Hehkuaskeleelle. Turmaloikkakin nousi ja asteli perässäni ulos parantajan pesästä.
”Mitäs nyt? Sinulla on parin päivän loma, mitä aiot tehdä?” kolli kysyi astellessamme kohti soturien pesää, jonka lähelle istuuduimme.
”En tiedä. Mitä muuta edes voin tehdä kuin makoilla leirissä?” naukaisin tympääntyneenä. Huominen auringonnousun partio ei kauheasti houkutellut, onneksi en ainakaan joutunut osallistumaan siihen. Muita hyviä puolia tilanteessani ei juuri ollut. En ollut koskaan ollut sellainen kissa, joka tarvitsi koko ajan tekemistä. En kuitenkaan pitänyt siitä, että joutuisin vain makaamaan hyödyttömänä sotureiden pesän nurkassa.
”Voin pitää sinulle seuraa”, Turmaloikka sanoi, ”jos haluat.”
Katsahdin kollin puoleen. Oikeastaan olin toivonutkin, että hän pysyisi seuranani.
”Ole hyvä vain”, vastasin viileästi peitellen sitä, että soturin ehdotus oli saanut minut paremmalle tuulelle. Turmaloikka nousi seisomaan.
”Käyn pyytämässä Henkäysvarjolta, että siirtää minut auringonnousun partioihin”, soturi vastasi kysyvään katseeseeni ja virnisti. ”Sitten voit nauttia seurastani koko toipumisesi ajan.”
Harmaa soturi katosi etsimään varapäällikköä ja jätti minut katsomaan äimistyneenä hänen jälkeensä. Mitä tuo typerä kolli olikaan sanonut siitä, etten ollut klaanin ainoa naaras? Ja nyt hän halusi vaihtaa partioita vain voidakseen olla seuranani. Turmaloikka oli sanonut, että otan hänet itsestäänselvyytenä, joten ehkä minun piti olla kiitollisempi hänen seurastaan. Hän kun ei saanut minun seurastani mitään irti. Minusta oli alkanut tuntua, että voisin ehkä luottaa häneen. En ollut koskaan avautunut kellekään muulle kissalle. Se oli pelottavaa, enkä halunnut tehdä sitä. Mutta luulisin, että Turmaloikan kanssa se olisi turvallista.
//2373 sanaa
