Villitassu
Kirjoittaja: Tipu
Toinen suostui! Se sai hymyn kasvoilleni, tai pienen sellaisen, en kai osannut muuta tehdä? Niin kai se olisi. En kuuluisi koskaan siihen malliin mitä odottaisi kunnon Kuoloklaanilaiselta. En olisi se vanhempiaan kunnioittava tassu, enkä normaalein, vaan ylpeästi klaanin oudoin, jos niinkään voisi sanoa, en minä ehkä niin outo olin.
“Oliko tämä siis tässä?”, kysyin pettyneenä, joka ei toki näkynyt ulos päin. Olin hyvinkin huojentunut että olin saanut asian ulos suustani, mutta ylös kömpivä mestarini ei näyttänyt niinkään tyytyväiseltä faktaan. Kolli pudisti päätään, enkä ollut niinkään yllättynyt ettei toinen hämmentynyt osaamisestani, olihan itse suurimman osan siitä opettanut minulle. Kolli tosiaan vaikutti hyvinkin ärsyyntyneeltä pyynnöstä, tietäen että nyt toimisin hänen parhaakseen, jotta saisin toisen hänet tuntemaan itsensä olon mukavaksi. Kolli selosti mitä tekisimme seuraavaksi, hän kertoi että minä palaisin pian leiriin, mutta sitä ennen leikkisimme piilosta. Karhumyrskyn murina oli tavallista, hän teki sitä aina kun oli hermoissaan tai vihainen, joten olin tottunut kuuntelemaan sitä. Katselin häntä vain odotellen lisä ohjeita. Nyökkäsin, toisen naurahtaessa. Tassutin kiven juurelle, koska niin kävi käskynä. Suljin silmäni, jääden kuuntelemaan jättäisikö kolli mitään ääntä peräänsä, no toki ei jättänyt! Voi kuusen neulat, ei tästä tulisi mitään. Tiesin jo valmiiksi että nenäni ei ollut suurin kultani, vaan korvani, jotka olivat enemmän karhun korvat, kuin Karhumyrsky itse omisti. Laskin turhautuneena kolmeenkymmeneen, ja kun aukaisin silmäni, toinen oli poissa, tutkailin maata jos edes lehdet olisivat saaneet vahinkoa, mutta niistä ei saanut selvää mitään. Haistelin parhaani, mutta mestarini oli tuntunut katoavan. Pinnistelin parhaani, jotta haistaisin hänet, jatkaen suuntaan jonne haju minut vei. Monta kertaa sen eksytin, ja lopulta toteisin että asia olisi toivoton tapaus. Kiertelin ympäriinsä, kunnes mestarini tuli huokaisten pettyneenä ulos.
“Aikasi loppui”, toinen tuhahti, minä vain nyökyttelin, jäi odottamaan toiselta ohjeita, joita hän antoikin. Palaisimme leiriin, söisimme, saisin levähtää hetken, kunnes lähtisimme lammelle viettämään iltaa. Kuulosti ihan hyvältä. Vatsani kurisi, kun lähdin kulkemaan mutisematta mestarini perässä. Toinen piti katseensa edessä päin, kun minä seurasin lumoutuneena hänen töpöään. Miten vaikeaa se olisi pestä? Se oli niin vaivaisen pieni että..
Pääästessämme leiriin, Karhumyrsy teki selväksi ettei hän kaivannut seuraa nyt, sanoen asian ääneen, nyökkäsin vain, napaten kasasta tuoreen linnun. Tästä tulisi maukas ateria. Siivekkäät olivat aina olleet makuuni, joten nyt kun Karhumyrsky ei valitsisi riistaa, saisin aterioida lintuni aivan rauhassa. Nami.. Kuitenkaan en aivan rauhassa. Tuttu kolli oli kiinnittänyt katseensa minuun. Lauhatassu, tuo niin komea kolli, tassutti luokseni, saalis suussaan, hän istahti eteeni hymyillen kauniisti.
“Sinua ei ole sitten näkynyt sitten nimittämittäjäisiesi”, tuhahdin muka halveksuen, kumartumaan nappaamaan haukun linnustasi. Lauhatassu hymyili tietäen sarkasmin äänessäni, eikä siis ihmetellyt asiaa.
“Tuhkajuova on pitänyt minut kiireellisenä”, Toinen sanoi, kun nyökkäsin hänelle, repien uuden palan linnustani. Nielaisin suunpieliäni ohi mennen, katsoen kuinka Lauhatassukin alkoi popsia syötäväänsä. Mietin mitä sanoisin toiselle, katsoen hänen turkkiaan sekä silmiään pitkään.
”Veljesi on kiinnostava tapaus” tokaisin lopulta, asettaen häntäni käpälien suojaksi, kun jatkoin linnun jauhantaa. Siniset silmäni pitivät kuitenkin kohteenaan Lauhatassun, joka söi omaa riistaansa kaikessa rauhassa.
//476 sanaa
//Karhu tai lauha?
