Hiljaisuusvarjo
Kirjoittaja: Käärmis
Hiljaisuusvarjosta tuntui, että hän ei osannut tehdä normaaleja kissan asioita. Kun Rosmariinikynsi tuli yhtäkkiä juttelemaan hänelle, edes yhden sanan sanominen tuntui kamalan vaivalloiselta. Kolli olikin helpottunut, kun huomasi muiden pysähtyneen. Kuitenkin hänen sydämensä tuntui särkyvän entisestään, kun Rosmariinikynsi kutsui Kamomillapyörrettä ja Syöksyaskelta kyyhkyläisiksi. Uskoiko naaras heidän todella pitävän toisistaan? Ehkä se oli totta. Ehkä Hiljaisuusvarjon pitäisi vain antaa Kamomillapyörteen elää Syöksyaskeleen kanssa kumppanuksina rauhassa, eikä häiritä heitä omalla olemisellaan ja ihailullaan.
Hiljaisuusvarjo lähti löntystämään toisaalle muista, kun heidän oli tarkoitus aloittaa saalistus. Hänestä tuntui niin kurjalta, että hänen tassunsa tuntuivat painavilta. Kamomillapyörre ei pitänyt hänestä, hänellä oli Syöksyaskel. Mihin sellainen naaras muka Hiljaisuusvarjon kaltaista kissaa edes tarvitsisi?
Hiljaisuusvarjon sieraimiin leijaili riistan haju. Se oli varpusen haju. Hän nosti päätään väsyneenä ja katseli ympärilleen. Mitään ei näkynyt. Kolli lähti siis tepastelemaan eteenpäin. Ei häntä innostanut saalistaa.
Pian kolli huomasi varpusen jo edessään. Hän lähti sitä kohti nopeasti ja yllättyi onnistuessaan napata sen. Kylläkin, kun kolli vilkaisi saalistaan, sen ruumis selitti helpon tapon. Varpunen oli laiha ja heikon näköinen. Se ei näyttänyt siltä, että sillä olisi muutenkaan ollut enää montaa päivää edessään. Kollin silmiin kihosi kyyneleet. Oliko sillä perhe, josta sen olisi kuulunut pitää huolta? Oliko sillä poikasia, jotka odottivat turhaa vanhempansa paluuta? Ajatus särki Hiljaisuusvarjon sisintä.
“Tämä varmaan jopa rakasti poikasiaan, eikä yrittänyt vain tapattaa niitä, kuten minun vanhempani”, hän mutisi hiljaa ja antoi kyynelten tipahdella lumeen varpusen vierelle.
“Mitä minä olen elämässäni tehnyt väärin? Miksi minulla yhtäkkiä meneekin näin huonosti?” hän nyyhkytti ja alkoi kynsiä lunta altaan. Sitä pöllysi ympäriinsä, ja kun kolli viimein lopetti, näytti siltä, että siinä olisi käyty taistelu. Hän antoi viimeisten kyynelten tipahtaa lumeen, pyyhkäisi naamaansa, nappasi saaliinsa ja palasi takaisin muiden luokse hiljaa.
“Etkö tosiaan parempaan pystynyt?” Syöksyaskeleen arvostelevat sanat olivat ensimmäinen asia, jonka Hiljaisuusvarjo kuuli päästyään muiden luokse. Hän ei vastannut vaan katsoi koko ajan maata tiputtaen saaliinsa siihen. Hän kuuli, miten Rosmariinikynsi saapui hiljaa paikalle ja sitten hetkeä myöhemmin myös Kamomillapyörre.
Hiljaisuusvarjo puristi kynsiään lumeen katsomatta Kamomillapyörteen suuntaan, kun Syöksyaskel siirtyi lohduttamaan naarasta siitä, että hän ei ollut saanut mitään saalista. Kollia ei miellyttänyt se miten läheisiksi kaksikko oli tuntunut tulleen. Se miten he vain viettivät aikaa kahden ja tuntuivat pitävän toisistaan niin paljon; miten hän oli ollut niin sokea? Miten Hiljaisuusvarjo oli koskaan voinut kuvitella, että Kamomillapyörre olisi saattanut haluta hänen kumppanikseen?
Yhtäkkiä Hiljaisuusvarjo tajusi Kamomillapyörteen ja Syöksyaskeleen kadonneen. Hän katseli ympärilleen hämmentyneenä. Mihin he olivat menneet? Kolli huomasi Rosmariinikynnen säntäävän eteenpäin ja pian huomasi Kamomillapyörteen joka tärisi maassa Syöksyaskel vierellään. Molempien turkkiin oli tarttunut jokunen kaarnanpala, pieni oksa ja neulanen. Olivatko he juuri tippuneet puusta?
Hiljaisuusvarjo löntysti eteenpäin, mutta kuten arvata saattoi, Syöksyaskel mulkaisi häntä vihaisesti.
“Anna hänelle tilaa hengittää, typerys!” raidallinen kolli sähähti ja silitti Kamomillapyörrettä. Sitten hän katsoi Rosmariinikynttä.
“Mitä sinä siinä vaan töllötät? Tee jotain hyödyllistä!” kolli sanoi töykeästi painautuen lähemmäs Kamomillapyörrettä. Hiljaisuusvarjo luimisti korvansa ja katsoi muualle surkeana. Ei häntä siinä tarvittu.
//Rosmy tai Kamo?
