Hiljaisuustassu
Kirjoittaja: Käärmis
Tulisielulle nukkumaan meno sopi, mutta hän halusi kuitenkin vielä tavata aamulla nopeasti, jos se vain olisi mahdollista. Hiljaisuustassu nyökkäsi ja vastasi naaraalle myöntävästi. He voisivat tavata nopeasti aamulla kyllä, mutta kolli halusi kovaa vauhtia jo ulos leiristä tutkimaan reviiriä ja sen ihmeitä.
Hiljaisuustassu siis otti suunnakseen oppilaiden pesän. Hän asteli sinne ja suuntasi heti omalle pedilleen. Kolli tajusi vasta nyt, että oli rättiväsynyt ja tuskin huomasi, kun sisään alkoi vähitellen tulla muitakin oppilaita lepäämään.
Kollin sulkiessa silmänsä hän oli nopeasti unessa. Uni oli yksinkertainen. Siinä hän jahtasi riistaeläimiä ja nappasi myös muutaman. Hän teki unessaan mestariinsa suuren vaikutuksen ja palatessaan leiriin sai vielä kunniamaininnan Henkäystähdeltä.
Hän kuitenkin pian jo heräsi silmät unisena oppilaiden pesää haravoiden. Kolli tunsi olonsa edelleen väsyneeksi, mutta samaan aikaan hänellä oli innostusta ja energiaa vaikka koko Kuolonklaanille.
“Hiljaisuustassu! Nyt lähdetään!” kuului äreä sihahdus oppilaiden pesän suulta. Hiljaisuustassu käänsi katseensa hämmentyneenä, mutta hänen ilmeensä kirkastui heti, kun hän näki mestarinsa, Lehtituulen.
“Tulossa!” kolli hihkaisi ja loikki mestarinsa luokse. Naaras ei näyttänyt lainkaan yhtä innokkaalta kuin oppilaansa. Hänen vihreä katseensa oli terävä ja hänen koko olemuksensa hieman äkeä. Hiljaisuustassu kuitenkin aloitti heti keskustelun tämän kanssa.
“Minä olen Hiljaisuustassu. Tykkään todella paljon harjoitella taisteluliikkeitä, mutta saalistuskin kuulostaa kiinnostavalta. Toivoisin nappaavani joku päivä parhaimman saaliseläimen, mitä kukaan on koskaan napannut! Haluan myös näyttää klaanilleni olevani kaiken kunnioituksen arvoinen. Minun lempiriistaani ovat jänikset! Entä sinun?” Hiljaisuustassu kälätti kovaäänisesti heidän kävellessään ulos leiristä. Hän saattoi kuulla Tulisielun huutavan hänelle onnentoivotuksen juuri ennen kuin hän asteli ulos. Kolli ei kuitenkaan kerennyt vastata tälle tai huomioida tätä muutenkaan.
“Minun lempiriistaani ovat pennut ja oppilaat, jotka eivät osaa pitää suutaan kiinni”, kollin mestari sihahti ja väläytteli teräviä hampaitaan aamun himmeässä valossa nuorelle kollille. Hänen silmänsä suurenivat ja hän käänsi korvansa taakse.
“Anteeksi”, hän mumisi ja oli nyt hiljaa. Lehtituuli vain heilautti häntäänsä ja lähti jatkamaan reviirikierrosta ulkona. He tassuttivat peräkkäin hiljaisuudessa ja kiersivät rajoja. Aina välillä Lehtituuli pysähtyi kertomaan joistain maamerkeistä ja jatkoi sitten vain äkkiä matkaa. Tämä oli yksi ensimmäisistä kerroista, kun Hiljaisuustassu oli oikeasti ollut hiljaa ja kuunnellut tarkkaan. Hän ei ollut tiennyt, että hänen mestarinsa oli niin pelottava ja äreä, mikä sai kollin säikähtämään.
“Lehtituuli?” Hiljaisuustassu kysyi vaisusti kesken matkaa. Kilpikonnakuvioinen naaras käänsi tiukan vihreän katseensa oppilaaseensa.
“Mitä?”
“Millon me harjoittelemme taistelemista?” Hiljaisuustassu kysyi vaitonaisesti. Naaras siristi silmiään hivenen.
“Kaikki aikanaan. Ensin sinun täytyy oppia tuntemaan reviirisi kuin omat tassusi ja sen jälkeen oppia, miten klaaninvanhimpia, kuningattaria ja pentuja hoidetaan”, Lehtituuli naukui ehkä hieman ivallisesti. “Sitten voit ehkä oppia saalistamaan, ja kun viimein osaat kaiken tuon, voimme harkita taisteluharjoituksia.”
“Ai, selvä”, Hiljaisuustassu naukaisi ja hiljeni taas jatkamaan matkaa.
Matkanteko oli loppuajan hiljaista – lukuunottamatta niitä välejä, kun Lehtituuli selitti kollille jotain reviiristä – ja kun Hiljaisuustassu näki taas leirin hän tunsi ihmetyksekseen helpotuksen koko kehossaan. Hän hymyili ja nosti taas häntänsä innokkaasti pystyyn. Kolli tunsi helpotusta siitä, että kaikki tuo kävely ja hiljaisuus olisi viimein ohi.
“Huomenna keräämme hieman sammalia ja hiirensappea, ja sitten sinä tutkit kaikki klaaninvanhimmat, sekä vaihdat heidän ja kuningattarien sammalet”, Lehtituuli naukaisi heidän päästessä takaisin leiriin. Hiljaisuustassu nyökkäsi hänelle ja suuntasi sitten hakemaan itselleen hieman syötävää. Kollia hiukoi jo kaiken sen kävelemisen jälkeen ja hän nappasi juuri täytetystä tuoresaaliskasasta itselleen hiiren.
Hiljaisuustassu istahti kauemmaksi kaluamaan hiirtä. Hän olisi toivonut sen olevan isompi ja pulskempi, mutta ilma oli alkanut jo viilentyä, joten ruoka olisi kohta vähissä. Kolli värähti ajatellessaan asiaa, joten hän vain sivuutti huomion ja jatkoi syömistä.
Hiljaisuustassu tuli ulos pentutarhasta turkissaan sammalhippuja. Hän oli ollut vaihtamassa sammalia ja poistamassa punkkeja koko aamun. Kolli tunsi olonsa kovin nöyryytetyksi, mutta oli samalla tavallaan iloinen, kun oli saanut kehuja hyvästä ja tarkasta työstä.
Hän laittoi viimeisetkin sammalet kasaan ja lähti kantamaan niitä kohti tarpeidentekopaikkaa. Lehtituuli oli määrännyt hänet viemään kaikki likaiset ja vanhat sammalet tarpeidentekopaikan nurkkaan. Kollin mestari oli ollut hänelle kovin ankara. Vaikka tämä olikin vasta toinen päivä koulutusta, Hiljaisuustassusta todella tuntui siltä, että Lehtituuli vihasi häntä.
Hiljaisuustassu tassutti takaisin leiri aukiolle jätettyään viimeisetkin sammalet. Hän nautti raikkaasta ilmasta tunkkaisten sammalten kuljetuksen jälkeen. Kollista tuntui kovin vapauttavalta hengittää nyt raikasta lehtisateen ilmaa ja päästä verryttelemään jalkojaan kunnolla kaiken sen kyykistelyn jälkeen.
Hiljaisuustassu puhdisti turkkinsa äkkiä ja meni sitten leirin laidalle katsomaan muiden tekemisiä. Hän ei kuitenkaan kerennyt kauaa tutkia, kun Lehtisade saapui taas paikalle.
“Ajattelin, että voisimme lähteä myöhemmin saalistusharjoituksiin. Olit tarpeeksi nopea puhdistamaan pentutarhan, joten meillä on aikaa myöhemmin”, naaras naukaisi. Hiljaisuustassu nyökkäsi hymyillen.
*Pääsen viimein saalistamaan!* kolli intoili mielessään ja lähti loikkimaan oppilaiden pesälle. Heti sisään päästyään, hän meni omalle pedilleen makaamaan. Hänen täytyisi levätä, jotta jaksaisi myöhemmin.
Hän asettui mukavaan asentoon ja sulki silmänsä, mutta ei innostukseltaan vain saanut millään unta. Hän kuuli jonkun astelevan sisään pesään ja nosti päätään. Kolli näki Lepakkotassu. Hän hymyili ja nousi ylös.
“Hei Lepakkotassu! Miten sinulla on koulutus sujunut?” Hiljaisuustassu kysyi pirteällä äänellä. Tummanharmaa kolli lukisti sinisen katseensa Hiljaisuustassuun.
“Normaalisti”, hän vain tokaisi ja käpertyi omille sammalilleen. Hiljaisuustassu katsoi häntä hiljaa hetken aikaa ja painoi sitten taas päänsä. Tällä kertaa kolli kuitenkin nukahti.
Hiiri vinkaisi ja loikki pois, kun Hiljaisuustassu lähestyi sitä hiljaa silvulta.
“Ei, ei, ei! Hiivit liian äänekkäästi, etkä varmista tuulen suuntaa. Sinun täytyy aina varmistaa mistä päin tuulee, jotta tuuli ei kannata hajuasi suoraan vaanimaasi saaliiseen päin! Sinun täytyy myöskin hiipiä hiljaa, kuin ilmassa. Katso niin näytän”, Lehtituuli meni kyykkyyn ja alkoi hiipiä tarkasti kohti kuvitteellista hiirtä. Hänen vatsakarvansa lähes koskettelivat maata hänen allaan ja hänen askeleensa oli tarkkoja, nopeita, mutta varovaisia.
Hiljaisuustassu katsoi tarkkaan mestarinsa opetusta ja seurasi sitten perässä. Hän yritti parhaansa mukaan vaania ja yrittää, mutta se ei ollutkaan niin helppoa kuin hän oli uskonut.
“Nyt kokeilet uudestaan. Etsi jokin saalis ja nappaa se”, Lehtituuli naukaisi ja heilautti häntäänsä merkiksi toimia. Kolli nyökkäsi ja lähti liikkeelle.
Hiljaisuustassu etsi tarkasti mitä vain merkkejä riistasta ja pian löysi päästäisen hajun. Hän lähti seuraamaan sitä ja nähdessään viimein pienen otuksen, hän meni kyykkyyn. Hän otti asennon, varmisti tuulen suunnan ja lähti hiipimään. Tällä kertaa se onnistui moitteettomasti ja pian kolli saattoi jo loikata päästäisen niskaan.
Hiljaisuustassu ponkaisi ilman halki päästäisen päälle ja nappasi sen kynsiinsä. Hän puraisi sitä niskaan, niin että kuului pieni rusahdus, kun luut menivät poikki. Hän tiputti velton ruipelon otuksen maahan ja tökkäsi sitä tassullaan.
“Sillä tuskin syöttää koko klaania, mutta suoritus oli jo paljon parempi”, Lehtituuli naukaisi saapuessaan oppilaansa vierelle. Hiljaisuustassu katsoi häntä silmät ilosta kimmeltäen. Hän ei voinut uskoa saavansa edes pienen pientä kehua – jos äskeistä saattoi kehuksi kutsua. Kolli kuoputti maata päästäisen päälle ja lähti etsimään vielä jotain muuta.
Hajuja oli paljon ja kolli pyöri ympäriinsä, mutta aina ne olivat joko laimeita tai loppuivat kolon suulle. Hiljaisuustassun täytyi todella pidätellä ärtynyttä sihajdusta, kun taas kerran yksi haju katosi kuin seinään yhden puun kohdalla.
“On varmaan parempi palata”, Lehtituuli naukaisi viileästi. Hiljaisuustassu nyökkäsi ja lähti hakemaan päästäisensä. Hänen yllätyksekseen, kollin päästessä takaisin Lehtituulella oli suussaan pulska varpunen. Hiljaisuustassu ei ollut missään välissä huomannut mestarinsa saalistaneen, mutta ei sitten päätynyt sanomaan mitään.
Hiljaisuustassu loikki mestarinsa perässä, kun tämä lähti liikkeelle ja matkasi kohti leiriä. Kolli roikotti päästäistä suussaan hieman apeana siitä, ettei ollut onnistunut nappaamaan muuta. Hän olisi kovin halunnut näyttää kaikille, että osasi kyllä olla hyödyllinen, jos vain sitä kovasti halusi.
Hiljaisuustassu oli taas pentutarhalla. Hän oli ollut oppilaana jo jonkin aikaa, omien laskujensa mukaan lähes puoli kuuta. Kolli ei tuntenut enää klaaninvanhimpien ja kuningattarien hoitamista minään rangaistuksena tai nöyryytyksenä. Hänestä näiden kissojen seura oli ihan siedettävää ja oikeastaan jopa kiintoisaa.
Hän vaihtoi nyt viimeisiä sammalia Mäntyviiksen petiin. Kolli yritti tehdä työnsä mahdollisimman tarkasti, jotta voisi saada mahdollisesti jotain kehuja. Hän asetteli sammalet hyvin ja varmisti, että mihinkään ei ollut tarttunut mitään roskia, varsinkaan piikkejä tai tikkuja.
Kun Hiljaisuustassu oli viimein valmis, Hän keräsi kaikki sammalet kasaan. Hän nyökkäsi heipat klaaninvanhimmille sekä Mäntyviikselle ja tassutti viemään sammaleet pois. Kolli oli tyytyväinen omaan suoritukseensa. Hän oli hoitanut kaiken varmasti hyvin.
“Ai sammalia vaihtamassa? Miten alentavaa”, kuului hieman ivallinen äänensävy nuoren kollin takaa. Hiljaisuustassu tunnisti äänen heti.
“Teen vain klaanille tärkeää työtä, Lepakkotassu. Klaaninvanhimmat ja Mäntyviiksi ovat kiitollisia työstäni, ja heidänkin oloaan klaanissa täytyy kunnioittaa”, Hiljaisuustassu naukui rennosti ja kuulosti erityisen vakuuttavalta ja kypsältä.
“On se silti nöyryyttävää ja tylsää. Kuka vain tekisi ihan mitä vaan mielummin, kuin vaihtaisi klaaninvanhimpien sammalia tunkkaisessa pentutarhassa. Tai ainakin minä tekisin”, Lepakkotassu naukaisi ja heilautti lyhkäistä häntäänsä. Kollin asenne alkoi ottaa Hiljaisuustassua aivoon.
“No ainakaan minä en näytä siltä, että kuuluisin vielä pentutarhalle emon lämpöön ja turvaan, enkä ulos vaarallisiin tilanteisiin isompien, vahvempien ja pelottavampien kissojen seuraan!” valkoruskea kolli tuhahti. Nyt Lepakkotassu seisoi siinä hiljaa katsellen pesätoveriaan silmät suurina.
“Milloin sinä olet oppinut solvaamaan muita kissoja?” Lepakkotassu kysyi rennommalla ja kiinnostuneella äänellä. “En tiennyt että osaat panna vastaan.”
Hiljaisuustassu sivuutti kollin kommentin ja jatkoi matkantekoaan. Kuitenkin Lepakkotassu pysytteli mukana. Kolli ei sanonut mitään, mutta seurasi Hiljaisuustassua kuin varjo. Kolli ei pitänyt siitä, miten vanhempi oppilas seurasi häntä takaa hiljaa.
Kun Hiljaisuustassu oli saanut sammaleensa kuljetettua ja palasi takaisin, Lepakkotassu edelleen seurasi häntä.
“Mitä sinä haluat?” Hiljaisuustassu kysyi äkäisenä.
“Kokeilen kuinka kauan jaksat pelleilyäni, ennen kuin pimahdat”, tummanharmaa oppilas tokaisi. Hiljaisuustassu murahti. Hän heilautti tuuheaa häntäänsä ja loikki leirin laitaan.
“Miten harjoitukset ovat sujuneet?” hän kysyi Lepakkotassulta, kun tämä tuli tarpeeksi lähelle.
“Varmasti paremmin kuin sinulla. Nappasin yksi päivä kaksi hiirtä ja päästäisen”, kolli naukaisi virnistäen. Hiljaisuustassu katsoi häntä ihmeissään.
“Vau! Se oli varmasti todella hieno suoritus!” kolli naukaisi silmät suurina. Lepakkotassu nyökkäsi samalla rintaansa röyhistäen. Hiljaisuustassu hymyili. “Voitko joskus näyttää minulle?”
“Ai miten nappaan niin hyvin riistaa?”
“Ei vaan miten saalistetaan niin tehokkaasti”, Hiljaisuustassu korjasi. Lepakkotassu kohautti lapojaan ja katsoi muualle.
“No, minun täytyy nyt mennä. Partio odottaa”, kolli naukaisi, nousi ylös ja lähti jättäen Hiljaisuustassun taas yksikseen.
Hiljaisuustassu jäi istumaan aukion laitaan Neilikkasydämen vierelle. Hän hymyili naaraalle ystävällisesti.
“Hei vaan Neilikkasydän”, kolli tervehti hymyillen. Neilikkasydän käänsi katseensa häneen.
“Ai, tervehdys Hiljaisuustassu! En kuullut tuloasi. Oliko sinulla jotain asiaa minulle?” naaras kysyi. Kolli pudisteli hänelle päätään.
“Ei oikeastaan. Halusin vain juttuseuraa”, Hiljaisuustassu selitti. Neilikkasydän hymyili nuorelle kollille.
“No, miten sinun koulutuksesi on sujunut?” naaras kysyi lempeään sävyyn. Hiljaisuustassu heilautti häntäänsä.
“Se on kai mennyt hyvin. Lehtituuli on vain hyvin tiukka, mutta hyvä opettamaan”, kolli vastasi. “Entä sinä? Miten elämä soturina on sujunut?”
“Hyvin. Onhan se rankkaa ja on enemmän vastuuta kuin aikaisemmin, mutta silti se on mukavaa. Saa olla hieman vapaampi kuitenkin”, Neilikkasydän kertoi. Hiljaisuustassu nyökytteli päätään.
“Se on mukava kuulla”, hän sanoi ja hymyili nuorelle soturille lempeästi. Kohta kolli kuitenkin kuuli Tulisielun tervehdyksen. Hiljaisuustassu nousi ylös ja hyvästeli ystävänsä Neilikkasydämen ja lähti sitten Tulisielun luokse kysyen halusiko tämä jutella jostain.
Kun naaras ei kuitenkaan vastannut vaan tuijotti tyhjyyteen jonkin aikaa, kolli kysyi oliko jokin hätänä. Naaras kertoi vain olleensa omissa ajatuksissaan. Hiljaisuustassu hymyili hänelle.
“Ei se mitään”, nuori kolli naukaisi. Tulisielu katsoi häntä lempeästi ja kertoi että hänellä oli jotain asiaa kollille. Hiljaisuustassu katsoi häntä hivenen hämmentyneenä, mutta kiinnostuneena ja kysyi tietenkin mitä, mutta hän saattoi kuulla sanojensa takana vatsansa kurnimisen.
“Voidaanko syödä samalla, kun kerrot? Kamala nälkä!” kolli ruikutti. Tulisielu hymyili hänelle.
“Sopii”, naaras naukaisi ja lähti hakemaan jotain syötävää. Kolli katsoi miten hän valitsi nopeasti oravan ja tuli sitten takaisin. Kun hän tiputti oravan kollin eteen, naaras alkoi takerrella sanoissaan. Hiljaisuustassu rohkaisi häntä hieman yrittämällä vakuuttaa, että kukaan ei kuulisi.
Hetken ajan naaras jatkoi vielä takertelua, kunnes sai kerrottua tykkäävänsä Tattihallasta.
“Sehän on mahtavaa, kerro hänelle!” Hiljaisuustassu hihkaisi. Tulisielu ei kuitenkaan näyttänyt olevan yhtä innokas.
“En minä taida uskaltaa”, naaras sanoi. Hiljaisuustassu pyöräytti silmiään hieman.
“No kyllä sinä vielä joskus uskallat”, hän naukaisi.
“Ehkä jossain kohtaa”, naaras naukaisi ja tassutti pois jättäen kollin itsekseen syömään oravan rippeet.
Hiljaisuustassu huomasi Lehtituulen lähestyvän häntä, kun oli saanut juuri viimeisteltyä oravan. Kolli nyökkäsi mestarilleen kunnioittavasti tervehdykseksi. Naaras nyökkäsi takaisin.
“Hiljaisuustassu. Olemme Kylmäliekin kanssa päättäneet, että sinulla ja Kamomillatassulla on yhteiset taisteluharjoitukset hieman auringonhuipun jälkeen. Käy hakemassa hänet ja voitte vaikka vaihtaa kieliä ja sitten lähdetään”, naaras naukui nopeasti ja tassutti pois ennen kuin Hiljaisuustassu kerkesi sanoa mitään väliin. Kolli katsoi mestarinsa menoa ja nousi sitten pystyyn. Hän otti suunnakseen nyt oppilaiden pesän.
Työntäessään päänsä sisään pesään hän bongasi Kamomillatassun omilta sammaliltaan juttelemasta Säihkytassun kanssa. Naaras jutteli tuoreen oppilaan kanssa leppoisasti ja Hiljaisuuspentu hymyili väkisinkin.
“Kamomillatassu!” Hiljaisuustassu kutsui pesän suulta. Naaras keskeytti keskustelunsa toisen kollioppilaan kanssa ja katsoi häneen. Hiljaisuustassun sydän tuntui jättävän yhden lyönnin välistä. Miten Kamomillatassu saattoikaan olla niin kaunis?
“Niin?” naaras kysyi keskeyttäen Hiljaisuustassun harhaiset ajatukset.
“Haluatko tulla vaihtamaan kieliä kanssani? Myöhemmin olisi sitten vähän muuta”, kolli naukaisi. Kamomillatassu nyökkäsi ja hyvästeli nopeasti Säihkytassun. Hiljaisuustassu peruutti jo edeltä ulos pesästä.
Hiljaisuustassu istahti vähän matkan päähän ja pian Kamomillatassu tuli ulos pesästä hänen vierelleen.
“Millaista koulutuksesi on ollut?” Hiljaisuustassu aloitti.
“Ihan mukavaa. Olen oppinut jo vaikka mitä uutta!” Kamomillatassu naukaisi innoissaan. Hiljaisuustassu kehräsi.
“Minäkin olen oppinut vaikka mitä, kuten sen että klaaninvanhimmat eivät ole aina niin täynnä punkkeja kuin voisi luulla”, kolli naurahti. Kamomillatassukin päästi pienen tirskahduksen.
Aurinko alkoi olla jo lähes huipussaan ja Tulisielu tuli tarjoamaan oppilas kaksikolle jänistä. Hiljaisuustassu näki sen olevan erittäin maukkaan näköinen.
“Toki, mutta meidän täytyy lähteä pian taisteluharjoituksiin”, kolli naukaisi. Silloin Hiljaisuustassu myös tajusi, ettei ollut maininnut asiasta Kamomillatassulle.
*Noh, kyllä hän varmaan sen nyt itsekin tajusi tässä välissä, eikö?* kolli ajatteli. Hän asettui jäniksen äärelle ja alkoi kaluta sitä ihaillen sen taivaallista makua. Kolli antoi joka suullisella maun levitä suuhunsa, ennen kuin pureskeli ja nieli jäniksen palat.
Kun kaksikko oli syönyt, he suuntasivat mestareidensa luokse, jotka jo kutsuivat heitä. Hiljaisuustassu loikki nopeasti Kamomillatassu vierellään Lehtituulen luokse ja vilkaisi myös Kylmäliekkiin, joka oli siis ilmeisesti Kamomillatassun mestari. Nämä lähtivät johtamaan meitä ulos leiristä. He kulkivat oppilaiden edellä ja oppilas kaksikko kulki rinta rinnan eteenpäin heidän perässään.
Viimein heidän pysähdyttyä aukiolle, jossa heidän oli tarkoitus harjoitella Kamomillatassu kysyi, mitä he nuorille oppilaille opettaisivat.
“Kärsivällisyyttä Kamomillatassu. Ajattelimme katsoa aluksi mitä te osaatte ja sitten auttaa teitä parantamaan sitä, missä on jotain hiottavaa. Te siis taistelette toisianne vastaan – kynnet tietenkin sisällä – ja me katsomme suoritustanne mitataksemme taitojanne, jotta tiedämme mitä täytyy parantaa”, Lehtituuli naukaisi. Kylmäliekki hänen vierellään nyökytteli päätää. Hiljaisuustassu vilkaisi Kamomillatassuun hiljaa ja nyökkäsi sitten kahdelle soturille.
“Hiljaisuustassu, mene sinä tuonne”, Kylmäliekki naukaisi osoittaen hieman kauemmas lähes auikon toiseen päähän, “ja Kamomillatassu sinä menet tuohon”, kolli jatkoi osoittaen muutaman ketunmitan päähän heidän eteensä. Hiljaisuustassu nyökkäsi ja loikki omalle paikalleen.
“Olen valmis”, hän naukaisi, kun oli ottanut paikkansa ja mennyt oikeaan asentoon. Kolli kävi mielessään nopeasti kaiken mitä oli lyhyellä oppilas ajallaan oppinut ja yritti tiivistää ne tähän pieneen testi kamppailuun.
//Kamo?
