Minttutassu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
”Mutta osaan vaania. Ja pari puolustavaa iskua”, Pähkinätassu selitti silmissä hienoinen ylpeyden pilke. Katsoin Pähkinätassua niin innoissani, että pieni häntäni huiski minne sattui pöllyttäen samalla makuualusesta pienen pölypilven. Pikipennun ruskeat silmät loistivat myös auringon tavoin innosta kirkkaina, kun hän alkoi utelemaan voisiko nuori oppilas näyttää meille jotain.
“Voisitko näyttää meille, ole kiltti! Saataisiin jotain tekemistä Minttupennunkin kanssa iltaisin, kun ei saada enää lähteä ulos leiriin”, tummanharmaan ystävättäreni silmät kääntyivät salamyhkäisesti minuun päin ja hiljensi ääntään, “Saataisiin varaslähtö ja oltaisiin kaikkien aikojen parhaita oppilaita!” Nyökyttelin ja nyökyttelin innosta piukeana ja käännyin taas kirkkaanruskean kollin puoleen.
“Selvä, voin näyttää aluksi, kuinka vaanitaan maariistaa”, Pähkinätassu kertoi, jonka jälkeen esitti meille saalistus tilannetta. Leukani oli loksahtaa auki. Pähkinätassu näytti ihan soturilta vaaniessaan. Silmäni saattoivat olla pennun ja ne saattoivat aiheuttaa vaikeuden tulkita sitä, oliko liikkeet aivan oikein tehtyjä, mutta silmiini se näytti mahtavalta!
Pähkinätassu oli ohjeistanut ja opettanut meitä, jonka jälkeen hänen täytyi suruksemme lähteä. Nyt hioimme Pikipennun kanssa täydellistä saalistusasentoa tulevaisuutta varten. *Voin yllättää mestarini, kun osaankin jo vaania! Hän on varmasti valtavan ylpeä.* Kasvoni kääntyivät hymyyn, kun kuvittelin kuinka olisimme parhaita oppilaita koko klaanin historiassa.
Yhtäkkiä asentoni alkoi heilua ja aloin hakea tasapainoa uudestaan hännälläni. Sain itseni pidettyä juuri ja juuri vaanima asennossa, joka ei luultavasti ollut vielä aivan yhtä hieno kuin Pähkinätassun.
“No niin Pikipentu ja Minttupentu, tulkaahan nukkumaan”, emoni naukui läheltä lempeyden sävyttämällä äänellä. Vilkaisin harmistuneena Pikipentua.
“Mutta emooooo, eikö me saataisi leikkiä vielä hetki?” anelin ja katsoin vetoavasti emoni kirjavia kasvoja. Hänen kulmansa kurtistuivat tiukasti ja hän pudisti päätään.
“Muutkin haluavat mennä nukkumaan, enkä suostu jättämään teitä yksin hereille”, Rapakynsi naukui ja näin hänen häntänsä värähtelevän epätyytyväisenä siitä, ettemme totelleet heti. Äänensävyn kuultuamme kipitimme kuuliaisesti emoni suojiin ja asetuimme makuulle. Katsoin vielä anteeksipyytäen emoni kauniita silmiä ja sain vastuksena väsyneen hymyn. Hän nuolaisi kummankin päitä kerran märällä vaaleanpunaisella kielellään ja jäi vielä vahtimaan, että nukahtaisimme. Painoin päätin maahan ja käperryin pienelle punaruskealle kerälle. Nappasin etutassuillani takajaloistani kiinni ja halasin niitä tyytyväisenä. Uni alkoi tulla odottamattoman nopeasti – vastahan olin uskotellut itselleni, ettei minua väsyttänyt. Annoin kuitenkin unen tulla ja rentoutin lihakseni. Pian lähdin loikkimaan omilla mielikuvitukseni luomilla niityillä.
Oli kulunut muutamia päiviä siitä, kun olimme olleet Pähkinätassun opissa. Olisimme menneet utelemaan uusia juttuja, joita hän oli oppinut mestariltaan Villisielulta, mutta nyt hän oli juttelemassa Taivaslaulun kanssa.
Tunnelma pentutarhalla oli ollut koko aamun jollain tavalla sähköinen ehkä jopa vähän apea? Ajan kuluessa selvisi kuitenkin miksi. Rapakynsi paljasti meille, että tänään nimitettäisiin muutama pentu oppilaiksi ja se jo riitti laukaisemaan minun ja Pikipennun energiat taivaisiin. Pentutarhan tunnelma muuttui vähitellen ärtyneeksi ja meidät loppujen lopuksi laitettiin leikkimään ulos pentutarhasta, sillä olimme kuulemma häirinneet pesän asukkien rauhaa.
Kuin salama kirkkaalta taivaalta, kuulin isäni kokoontumiskutsun ja voin miltei vannoa, että minä ja Pikipentu olimme ensimmäiset aukiolla Punatähden jälkeen. Isä oli naureskellut meidän innollemme leikkimielisesti. Kun kissat olivat kokoontuneet, oli nimittäjäisten aika alkaa. Olin hypätä ulos turkistani!
“Minttupentu astuisitko eteen”, isäni naukui ja lähdin lähemmäs punaruskeaa kollia. Yritin kävellä ylväästi rintaani röyhistäen tarkoituksenani näyttää aivan yhtä arvokkaalta kuin isäni.
Katsoin isäni vihreisiin silmiin, jotka olivat täyttyneet ylpeydestä. Hänen kasvoillaan loisti hymy, joka tuntui nostavan myös minunkin tunnetilaani entisestään. Hänen matala kollimainen äänensä julisti:
“Tunnettakoon sinut nykyään Minttutassuna ja mestarinasi toimikoon Jääviilto!” Etsin katseellani mestarikseni annettua kissaa. Yritin löytää joukosta ystävällisen ja kutsuvan ilmeen omaavan kissan, joka astuisi vähän lähemmäs, jotta tunnistaisin tämän, mutta näinkin suuren punaruskean kollin, jonka jäiset silmät loistivat ilkeinä ja ne tuntuivat arvioivan minua inhottavasti päästä varpaisiin. Kasvoillani loistanut hymy hyytyi hiljalleen tekohymyksi. *Ei et sinä voi olla pettynyt vielä! Ei kissoja voi perustella ulkokuoren mukaan.* Yritin vakuutella itselleni, että tulisin pitämään hänestä mestarinani. *Ja eihän minun edes tarvitsisi olla hänen kanssaan muuten kuin mestari ja oppilas jutuissa, jos hän onkin ihan typerä.*
“Pikipentu, astutko lähemmäs”, kuulin isän naukuvan ja muistin, että minun pitäisi siirtyä nyt syrjemmälle. Kipitin emoni Rapakynnen luokse ja hän nuolaisi poskeani.
“Onnea Minttutassu”, emoni onnitteli mitä lämpimämmällä äänensävyllä. Nostin tummansinisen katseeni emoni kauniisiin kirjaviin kasvoihin ja hymyilin tälle koko olemukseni täynnä rakkautta. Isäni ja emoni olivat minulle yksiä rakkaimpia kissoja koko tähän asti kokemassani maailmassa.
Vartalossani into tuntui kipinöinä, kuin monta kissaa singahtelisi ympäriinsä sisälläni juosten kilpaa. Oloani ei latistanut mahdollinen myrkyllisen luonteen omaava mestari, sillä pääsisin elämäni ensimmäistä kertaa ulos leiristä!
“Sinut tunnetaan tästä lähtien Pikitassuna ja mestarinasi toimii Hiutaleviiksi!” Punatähden kaste oli tyyni ja hänen koko käytöksensä oli suorastaan arvokasta. Pidin sitä ihailtavana. Pikitassun katse oli kuin pennulla, joka pääsisi ensikertaa leiriin, kun hän tassutti takaisin muiden kissojen joukkoon. Hän vaihtoi katseita uuden mestarinsa Hiutaleviiksen kanssa, jonka tismalleen saman sävyiset jäänsiniset silmät kuin omalla mestarillani, olivat ystävälliset ja hieman ujolla tavalla innokkaat. Hänen liikehdintänsä oli pehmeää ja huoletonta ja huomasin, kuinka hänen katseensa kiinnittyi hetkeksi tyhjyyteen samalla tavalla kuin hän olisi uppoutunut omiin ajatuksiinsa. Minusta oli mukava kuvitella, että tyhjyyttä katsellessaan kissat katselivat omia ajatuksiaan.
*Olivatkohan mestarimme sukua? Heidän silmissään on kovasti yhdennäköisyyttä ja heidän kummankin nimensä viittaavat kylmyyteen. Täytyypä kysyä.*
“Kokous on päättynyt, paltkaa hoitamaan askareitanne”, päällikkö maukui ja vetäytyi kissajoukon keskeltä sivummalle. Punaruskean kollin pää alkoi pyöriä ja kun hänen isällinen katseensa kohtasi minut, hän lähti reippaasti nelistämään luokseni. Kun hän saapui paikalle, hän puski poskeani niin lujasti, että heiveröisempi kissa olisi jo kumossa maassa. Kasvoilleni nousi hieman kiusallinen ilme, kun ylpeydenosoitus oli niin julkinen.
“Isä, minun pitäisi varmaan mennä Jääviillon luo…”, naukaisin mahdollisimman hyväntahtoisesti kulmieni alta vilkaisten. Punatähti naurahti leikkisään sävyyn ja naukui:
“Mene vain, mutta ennen sitä… onnea oppilaana oloon. Uskon, että sinusta tulee loistosoturi Minttutassu.” Hänen sanansa merkitsivät enemmän kuin annoin ymmärtää ja hän kyllä tiesi sen. Hymyilin vielä silmiäni hitaasti rakkauden merkiksi räpäyttäen ja sen jälkeen käännyin pois ja otin suunnaksi uuden mestarini. En ollut ehtinyt mennä onnittelemaan Pikitassua, sillä hänen mestarinsa oli jo napannut hänet kynsiinsä ja vienyt jonnekin.
Tassutin suurensuurta punaruskeaa kollia kohti, jonka jäänisiniset silmät olivat kiinnittyneet minuun. Tassutin rohkeasti kollia kohti ilman pelon häivää, vaikka jotenkin uskoin, että tuon ilkeän katseen oli tarkoitus pelottaa.
“Tervehdys Jääviilto”, naukaisin melko asiallisesti, sillä en vielä tiennyt, kuinka minun kuuluisi reagoida mestariini. Minut saisi nöyrtymään, jos ansaitsi arvostukseni, mutta kapinan henki puskisi minusta lujasti ulos, jos minä tai joku muu kokisi vääryyttä mestarini toimesta.
“Heipähei. Suunnittelin vieväni sinut oitis taistelemaan, mutta mitä ilmeisimmin minun tuleekin viedä sinut kiertämään aluksi reviiriä. Et tuota minulle missään määrin pettymystä, en hyväksy pettymyksiä oppilasluettelooni.” Kollin ääni oli kylmä kuin yhä uudestaan ja uudestaan jäätyvä jääpuikko, joka loppujen lopuksi olisi kasvanut kokonaisen jäisen muurin kokonaiseksi. Samanlainen jäinen muuri tuntui peittävän Jääviillon olemusta ja hänestä oli vaikea saada kiinni mitään muuta kuin tuo typerä jääpuikkomainen olemus.
“Turha ruveta ylimieliseksi”, mutisin itsekseni, mutta seurasin kuitenkin sen enempää vikisemättä mestariani, joka röyhisteli rintaansa klaanitovereidensa ohi kävellessään. Suuri kolli ohjasi minut piikkihernetunnelille, joka veisi meidät suojaisan leirimme ulkopuolelle. Sydämeni alkoi hakata koko ajan entistä enemmän, kun kuljin hämärässä tunnelissa kohti vapaata ulkomaailmaa. Nenääni alkoi leijua raikas metsän tuoksu, mutta vain hennosti, sillä edelläni kulkeva Jääviilto esti hajujen täydellistä pääsyä luokseni.
Aloin nähdä edessäpäin hieman kirkasta ulkoilman suomaa valoa ja loin innostua toden teolla. Tällä hetkellä olisi suuri merkitys elämääni. Voisin muistella tätä hetkeä soturina, kun olisin jo alkanut pitää ulkona käymistä itsestäänselvyytenä.
Jääviilto katosi edestäni ja kirkkaus sokaisi pimeään tottuneita silmiäni, mutta astuin reippaasti ulos ja kasvoilleni nousi ilme, joka oli täynnä riemua. Minun olisi tehnyt mieli mennä nuuhkimaan jokaista näkemääni koloa ja kiipeämään puuhun ja…. en ehtinyt edes ajatella loppuun, kun Jääviilto lähti jo hölkkäämään eteenpäin. Lähdin hidastelematta mestarini perään. *Ehkä hän heltyy jos teen häneen vaikutuksen?*
Otin Jääviillon juosten kiinni ja yritin pysyä tämän perässä kompastelematta puunjuuriin ja kiviin. Näin kollin jäänsinisten silmien vilkaisevan minua nopeasti – niin nopeasti, että silmän räpäyksessä kollin katse oli kiinnittynyt takaisin eteenpäin.
Jääviilto oli näyttänyt minulle äsken, että missä klaanin ja muun maailman välinen raja kulki. Minua vieläkin vähän ihmetytti se, kuinka iso maailma olikaan.
Lihaksiani väsytti valtavasti pitkän matkan takia, sillä pentuna ei juurikaan tullut liikuskeltua näin pitkiä matkoja. *Minun pitäisi tottua tähän!* Sisukkuuteni avulla pysyin Jääviillon perässä leiriin asti, vaikka hän välillä selkeästi yritti tahallaan karistaa minua, jotta saisi ilkeillä minulle.
Oli tullut erittäin selväksi, että Jääviilto ei ollut sellainen kissa, josta pidin. Olin esitellyt hänelle oppimaani saalistusasentoa, mutta hän kehumisen sijaan osoitti vain kaikki virheet ja hänen suussaan ne kuulostivat paljon isommilta mitä ne oikeasti olivat. Hän tuntui haluavan lytätä minun itsetuntoani jollain tekosyyllä. Sellaisella tekosyyllä, etten voisi kannella siitä.
Piikkihernetunneli häämötti edessäni ja päällimmäisin tunteeni oli sillä hetkellä helpotus. Pääsisin vihdoin lepuuttamaan kohta loppuun kuluneita lihaksiani. Jääviilto kuitenkin muutti suunnitelmiani tuttu ilkeä olemus loistaen.
“Jos vielä kävisit viemässä klaaninvanhimmille riistaa”, kolli määräsi katsoen minua ylimielisesti silmiin. Tuijotin tätä takaisin piikikkäästi, mutta tottelin. Kuulin Jääviillon kehräävän itsekseen. *En minä sinua tottele arvostuksen takia vaan siksi, että haluan klaaninvanhimpien saavan ruokaa senkin hiirenpapana!* Kun olin kiikuttanut muutaman hiiren kiitollisille vanhuksille suuntasin oppilaiden pesälle sen enempää sen yksityiskohtia tutkimatta. Sitten kuitenkin epämiellyttävä yllätys iski vasten kasvojani.
“Voi hiirenpapanat!” kirosin ärsyyntyneenä, kun huomasin puuttuvat sammalet. En ollut vielä ehtinyt sijata petiäni. *Ihan sama. Tänään nukun sitten maassa!* Pudistelin päätäni ja lysähdin kovalle leirin pohjalle. Päiväni pelastukseksi pesään aivan hetki minun jälkeeni tullutta Pikitassua suretti kohtaloni.
“Tule tänne! Nukutaan yhdessä tässä, vaikka tuleekin vähän ahdasta.” Sen kiitollisempi en sinä hetkenä voinut olla kellekkään kissalle.
1500 sanaa
