Lauhapentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Heräsin levottomaan liikehdintään ympärilläni. Avasin silmäni ja kömmin emon vatsan päälle ihmettelemään tavatonta hälinää. Mäntyviiksi auttoi Naarmunenää ja Sumusilmää ulos pesästä samalla kun Sammalpentu pyöri hänen jaloissaan. Mahlapentu seurasi nelikon perässä.
Räpyttelin silmiäni hämilläni, osittain myös siksi, että ne olivat edelleen hieman tahmaiset unien jäljiltä. Liu’uin sitten alas Ruostekukan vatsalta ja kipitin kuningattaren kasvojen kohdalle. Näykkäisin häntä hellästi korvasta, mutta sain aikaiseksi vain närkästynyttä mutinaa.
”Emo!” mourusin turhautuneena. Naaras avasi lopulta silmänsä ja katsoi minua ärsyyntyneen näköisenä. Olin kuitenkin jo tottunut emon ailahteleviin tunnetiloihin, jotka vaihtelivat aina kissakohtaisesti.
”Mitä nyt?” hän haukotteli ja nousi istumaan. Sitten tuo näytti tajuavan pesän autioituneen uniensa aikana ja kääntyi katsomaan minua, ikään kuin odottaen saavansa vastauksia.
”Kaikki menivät ulos”, selostin nopeasti ja otin muutaman juoksuaskelen pesän uloskäynnin suuntaan. ”Voimmeko mekin mennä?”
Ruostekukka katsoi hetken johonkin näkymättömään, kunnes könysi itsensä ylös ja löntysti ohitseni aukiolle. Oletin naaraan siirtymisen merkitsevän myöntävää vastausta, ja loikin hänen perässään ulos.
Aurinko oli sokaisevan kirkas ja jouduin siristelemään silmiäni hyvän tovin, ennen kuin ne tottuivat äkisti lisääntyneeseen valon määrään. Leiri suorastaan kuhisi elämää, ja siitä minä tykkäsin. Pentutarhassa vietin aina suurimman osan ajastani emon kanssa, mutta hän nukkui aika paljon, joten jouduin harrastamaan yksinpuhelua usein hänen seurassaan. Yksinpuhelulla oli myös hyvät puolensa: Saatoin kysyä mitä tahansa, eikä emo koskaan ollut kieltämässä minulta mitään. Pidemmän päälle se kävi kuitenkin melko tylsäksi.
Ruostekukka asettui aurinkoiseen kohtaan makaamaan ja sulki saman tien silmänsä, ihan kuin hänellä olisi ollut kuiden univelat nukkumatta ja hän yritti korvata niitä kaikella liikenevällä vapaa-ajallaan. No, ei hän estäisi minua nauttimasta tästä kauniista päivästä.
En uskaltanut lähteä vielä kovin kauaksi emosta, siispä pysyttelin mahdollisimman lähellä pentutarhaa tehdessäni tutkimusretkiä leirissä. Tähän mennessä olin tutustunut vasta aukion kiviin. Ne olivat melko hiljaista sorttia, mutta ainakin kymmenen kertaa parempaa seuraa kuin emo nukkuessaan. Keräsin vielä rohkeutta kontaktin ottamiseen soturien ja oppilaiden kanssa, mutta tiesin sen päivän koittavan pian. Minusta kasvaisi vahva ja iso kissa, aivan kuten hekin olivat, ja sitten me tekisimme yhdessä kaikkia niitä juttuja, mitä isot kissat tekivät…
Ajatukseni katkesivat kuin seinään törmätessäni johonkin suureen ja karvaiseen. Nostin katseeni ylös ja näin oranssin silmäparin tuijottavan minua tuimasti. Katseessa oli jotakin tuttua.
”Siirry siitä”, kolli ärähti ja pukkasi minut sivuun.
”Sinulla on tosi pitkät jalat”, henkäisin huolimatta kissan töykeästä äänensävystä. Hänen pitkät jalkansa olivat tehneet minuun sen verran suuren vaikutuksen. ”Oletko sinä jo soturi? Mikä on nimesi?”
”Ei, en ole soturi. Olen Karhutassu, sinun velipuolesi, mikäli asia on jäänyt epäselväksi”, hän huokaisi ja yritti päästä ohitseni, mutten aikonut jättää häntä vielä rauhaan. Etenkään, kun tiesin nyt, että hän oli minulle sukua. Mahtavaa!
”Vau! Onko minulla veli! En tiennytkään siitä”, hihkaisin. Innostukseni oli varmasti silminnähtävää. Ja toivoakseni myös tarttuvaa.
”Kuules, oletko vielä tutustunut Mahlapentuun?” Karhutassu kysyi äkisti ja vei ajatukseni muualle.
”En”, vastasin hölmistyneenä. Totta puhuakseni minulla oli ollut tarkoitus tutustua Mahlapentuun jo hyvän aikaa sitten, mutta se pentu viiletteli aina pitkin leiriä, enkä millään olisi pysynyt hänen perässään.
”Eikö nyt olisi jo aika? Teistähän voisi tulla vaikka kuinka hyvät ystävät”, Karhutassu tokaisi.
Mietin pienen hetken. Ajatus ei ollut erityisen huono, ja hänhän saattoi olla vaikka oikeassa: Meistä voisi tulla Mahlapennun kanssa ystävät. Nyökkäsin reippaasti tehtyäni päätökseni. ”Joo. Minä menen puhumaan hänelle. Kiitos, Karhutassu!” kiitin aurinkoisesti hymyillen velipuoltani vinkistä ja suuntasin aukion toisella laidalla istuskelevan Mahlapennun luokse.
”Hei, Mahlapentu”, tervehdin hieman ujosti vanhempaa pentua. Kermanvärinen kolli käänsi katseensa minuun. Pistin merkille hänen vihreät silmänsä, jotka olivat mielestäni oikein kauniit. ”Pidän silmistäsi, ne ovat hienon väriset”, toin ajatukseni ilmi myös uudelle tuttavalleni. Purin huultani ja mietin, olisiko soveliasta pyytää häntä mukaan leikkiin.
”Hei kuule, jos sinulla ei ole nyt mitään erityisempää tekemistä, haluaisitko leikkiä kanssani jotakin?” ehdotin ja virnistin vähän.
//Mahla?
//597 sanaa
