Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
”Sinä nyt laitat aivan tahallaan sanoja suuhuni”, naukaisin Varissulalle, kun tämä ilmoitti ettei sitten olisi enää poikani. Kolli oli jo lähdössä poispäin luotani, kun päätin keskustelun seuraavin sanoin:
”Minä rakastan sinua nyt ja aina, mutta miksi minun pitäisi olla emo kissalle, joka inhoaa minua? Mutta kuten sanoin, sinä olet täysikasvuinen ja teet itse omat valintasi. Koska valintasi on tämä, joten jos Henkäystähti tulee ja kysyy minulta miksi emme ole enää väleissä, minun tehtäväni soturina on kertoa totuus päällikölleni.”
Olin saanut tarpeekseni. Käänsin selkäni Varissulalle ja lähdin kävelemään syvemmäs Lehtikuusilaaksoa. Hännänpääni nyki ärsytyksestä. En kuullut takaani askeleita, joten ilmeisesti Varissulka oli joko jäänyt paikoilleen tai lähtenyt toiseen suuntaan. Oloni oli ristiriitainen. Minä rakastin Varissulkaa, mutta samalla olin hänelle todella vihainen ja todella pettynyt häneen. En olisi koskaan voinut uskoa, että hän olisi todella tehnyt minulle näin. Tuntui kuin kaikki se, mitä koskaan olin hänelle opettanut oli aivan turhaa, eikä Varissulka ollut kuunnellut minua lainkaan.
Käänsin ajatukseni pois Varissulasta ja yritin keskittyä saalistamiseen. Vaikka välimme tummaturkkisen kollin kanssa olivatkin kenties lopullisesti menneet, minun olisi huolehdittava klaanistani. Varissulka oli yhdentekevä, en saisi enää ajatella häntä.
Minun ja Varissulan juttutuokiosta oli kulunut jo miltei puolikuuta, emmekä olleet sen jälkeen keskustelleet. Olin iloinen, että Henkäystähti oli ollut viime aikoina kiireinen. Vaikka en ollutkaan enää Varissulan kanssa väleissä, en oikeasti halunnut Henkäystähden saavan tietää todellista syytä välirikollemme. Mutta kolli oli päällikköni, enkä voisi valehdella hänelle etenkään nyt, kun Varissulka ei enää halunnut olla poikani.
Henkäystähti oli ollut kiireinen, sillä hän oli käyttänyt paljon aikaa eloklaanilaisten miettimiseen. Kaiken kukkuraksi eloklaanilaiset olivat kuin olivatkin onnistuneet kehittämään suunnitelman ja pelastamaan panttivankeina olleet päällikkönsä ja parantajansa, joka oli tehnyt kollin ajatustyöstä turhaa. Henkäystähti oli päivät pitkät murehtinut, miten hän saisi niskuroivat vihollisemme kuriin. Välillä hän oli jopa puhunut asiasta minulle, mutten ollut pystynyt antamaan päällikölle neuvoja tai mitään muutakaan hyödyllistä kuin kuuntelevan korvan. Olin tuntenut hieman sääliä Pimentovarjoa kohtaan, kun Henkäystähti oli kutsunut hänet pesäänsä hetki sitten. Naaras oli ollut vastuussa Eloklaanista, ja tiukoista säännöistä huolimatta eloklaanilaiset olivat onnistuneet pelastamaan panttivangit. Tiesin kyllä, että Pimentovarjo oli tehnyt kaikkensa. Se ei kuitenkaan poistanut sitä faktaa, että naaraan olisi pitänyt ilmoittaa, jos epäili jonkin olevan hullusti. Paitsi jos naaras ei ollut huomannut mitään – ei sillä, että sekään olisi hänelle kovinkaan edullista. Arvostin päällikköäni enemmän kuin ketään, mutta mielestäni Pimentovarjo oli hyvä varapäällikkö. En halunnut, että hän menettäisi asemansa tällaisen vuoksi, vaikka tapahtunut virhe olikin kerrassaan valtava. Henkäystähden täytyi olla vihaisempi kuin koskaan, kun kaikki hänen suunnitelmansa olivat tuhoutuneet silmänräpäyksessä.
“Hei emo”, Lammikkoloikka naukui ja käveli vierelleni kissajoukon seasta. Eloklaania vartioimassa olleet soturit pällistelivät pääaukiolla kuin eivät olisi uskaltaneet tehdä mitään. Se ei ollut ihme. Varmasti suurin osa heistä pelkäsi päällikön reaktiota siihen, että he kaikki olivat epäonnistuneet tehtävässään vartioida eloklaanilaisia. Käänsin katseeni harmaaturkkiseen tyttäreeni. Tätä nykyä raidallinen naaras oli jälkeläisistäni kaikista eniten minun mieleeni. Hän ei – ainakaan toistaiseksi tai minun tietääkseni – ollut tehnyt mitään pilatakseen omaansa tai sukumme mainetta. Lammikkoloikka oli oikeastaan hyvin esimerkillinen soturi, vaikka hänen kiintymyksensä minua kohtaan oli välillä jopa raivostuttavaa. Pidin kuitenkin siitä, miten paljon Lammikkoloikka arvosti vanhempiaan. Hänen pentuetoverinsa eivät juurikaan tulleet minun tai Henkäystähden juttusille ilman asiaa, mutta välini heihin olivat sentään paremmat kuin esimerkiksi Sulkavirtaan. Harmaanruskea naaras oli paluunsa jälkeen ryhdistäytynyt ja lopettanut sääntöjen rikkomisen. Sähkötuhokin oli käyttäytynyt kunnolla, mutta kollin nuoruusaikojen töppäilyt olivat laskeneet hänen pisteitään silmissäni. Aito soturi ei erehtyisi tekemään asioita, mitä Sähkötuho oli tehnyt – ei edes nuorena. Nuoruus ei ollut perustelu huonolle käytökselle.
“Hei”, vastasin hetken hiljaisuuden päätteeksi Lammikkoloikan tervehdykseen ja käänsin katseeni aukiolla seisoskeleviin sotureihin. Osa heistä kuiski keskenään jotakin ja osa oli aivan hiljaa. Kaipa heitä jännitti, millaisen rangaistuksen Henkäystähti heitä varten saattaisi keksiä.
“En ymmärrä, miten eloklaanilaiset pääsivät pelastamaan panttivangit. Onneksi Lampiväre selvisi”, Lammikkoloikka naukaisi ja pudisteli turhautuneena päätään. Hänen katseensa kääntyi parantajan pesän suuntaan, jonne haavoittunut soturi oli viety kissojen palattua leiriin.
“Joku on varmaankin ollut liian huolimaton”, tokaisin rauhallisella äänellä. En ollut oikeastaan juttutuulella, mutta voisin kyllä kuunnella, jos Lammikkoloikalla olisi jotakin sanottavaa.
“No selvästikin”, Lammikkoloikka tuhahti ja ravisteli päätään, “toivottavasti isä uskoo, että minä, Lampiväre ja Lätäkkölempi teimme kyllä kaikkemme pitääksemme eloklaanilaiset aisoissa. Ne ovat vain niin viekkaita.” Nuori soturi katsoi minua puheenvuoronsa jälkeen kysyvästi. Kohautin lapojani, sillä en tosiaankaan ollut varma mitä Henkäystähti nyt ajatteli. En voisi luvata tyttärelleni, että heidän isänsä uskoisi heitä.
“Henkäystähti takuulla tekee niin kuin parhaakseen näkee asian suhteen. Jos oikeaa syyllistä ei löydy, hän saattaa menettää luottonsa teihin kaikkiin”, nau’uin vakavalla äänellä, sillä en halunnut turhaan antaa Lammikkoloikalle toivoa. Totuus oli, että joku vartijoista oli laiminlyönyt tehtäväänsä eikä Henkäystähti hyväksyisi sellaista. Lammikkoloikka ei näyttänyt järin iloiselta, edelleen hän katsoi minua kuin hakien hyväksyntääni pikkupennun tavoin.
”Onko mitään mitä minä voin tehdä, että Henkäystähti ei menettäisi luottoaan minuun? Tiedäthän sinä, en minä ikinä koskaan voisi pettää teitä. Tuhkajuova, kai sinä uskot minuun?” harmaaturkkinen naaras kysyi. Tunsin naaraan niin hyvin, että vaikka hän yritti peittää sen, hän oli hermostunut. Soturi kuitenkin ulospäin näytti tyyneltä ja joku muu olisi saattanutkin uskoa, ettei Lammikkoloikka edes ollut hermostunut. Koska Lammikkoloikka oli tällä hetkellä lempipentuni, halusin auttaa häntä. En koskaan halunnut, että pentuni olisivat huonossa valossa kuolonklaanilaisten silmissä, sillä se tahraisi koko sukumme maineen. Uskoin, ettei Henkäystähtikään halunnut sellaista.
“Kyllä minä uskon, että sinä yritit parhaasi”, Lammikkoloikan hyväksyntää anova katse taisi saada minut pehmoilemaan, “sinun on vain oltava rehellinen Henkäystähdelle ja kerrottava kaikki mitä tiedät.” Lammikkoloikan kasvoille piirtyi vieno hymy, kun hän kuuli sanani. Naaras nyökytteli päätään rivakasti:
“Sen teen, minä lupaan sen sinulle.”
“Hyvä. Tuo on aidon soturin puhetta”, lausahdin rauhallisesti ja räpäytin silmiäni. Tiesin, että Lammikkoloikasta tulisi vielä erinomainen soturi tälle klaanille. En kuitenkaan halunnut kehua naarasta liikaa, jotta kehut eivät nousisi hänen päähänsä. Soturi ei saanut olla liian ylpeä.
Kaatuneen kuusen takaa ilmestyi esiin tumma kissa, jonka tunnistin Pimentovarjoksi. Varapäällikkö ei näyttänyt tyytyväiseltä ja hän suuntasi suoraa tietä ulos leiristä.
“Minun täytyy nyt mennä”, tokaisin nopeasti Lammikkoloikalle. Jos kyseessä olisi ollut joku muu, minua ei olisi kiinnostanut lainkaan. Mutta koska kyseessä oli Pimentovarjo, halusin jutella hänen kanssaan ja selvittää, oliko tämä kaikki hänen syytään, mitä tosin epäilin vahvasti. En jäänyt odottelemaan Lammikkoloikan vastausta, vaan jätin nuoren naaraan kuin nallin kalliolle ja suuntasin kohti leirin uloskäyntiä, jonne Pimentovarjo oli hetki sitten kadonnut. Sisäänkäyntiä vartioivat soturit väistivät, kun ilmaisin haluni poistua leiristä. He päästivät minut menemään ja pujahdin sisään piikkihernetunneliin.
Pimentovarjo liikkui ripeämmin kuin tavallisesti, josta päättelin juttutuokion Henkäystähden kanssa menneen mönkään. Tai sitten naaras oli vain ärsyyntynyt siitä, että oli epäonnistunut tehtävässään, en ollut varma kummasta oli kyse. Tarkoitukseni ei ollut seurata Pimentovarjoa salaa, joten en varonut askeleitani. Astuin huoletta eteen tulevien lehtien päälle, jotka rasahtelivat jalkojeni alla. Kun olin saanut kurottua välimatkan umpeen, kuulin Pimentovarjon tuhahtavan jotain itsekseen. Naaraan kehonkieli ja äänensävy kertoivat, että hän tosiaan oli turhautunut. Pian naaras kuuli askeleeni ja käännähti hurjistuneen oloisena minua päin. Kuitenkin minut tunnistaessaan, hän näytti hieman rauhoittuvan. Kireys ei kuitenkaan poistunut, sillä naaras päästi ilmoille kipakan kysymyksen:
”Mitä sinä haluat?”
Siristin vihreitä silmiäni, tosissaanko hän oli vihainen minulle? Hänellä ei kyllä ollut mitään syitä moiseen, itsepähän hän oli pilannut minun ja Varissulan välit ja nyt ollut huolimaton tehtävissään. Se sai minut ärsyyntymään, ja Pimentovarjo takuulla huomasi sen. Häntäni vispasi puolelta toiselle ja korvani painuivat luimuun.
“Olisin vain tullut kysymään suoraan sinulta mitä on tapahtunut. Se taisikin olla virhe”, tuhahdin ja siristin silmiäni pudistellessani päädäni. Mustaturkkisen naaraan olemus muuttui välittömästi.
“Äh, eikä ollut. Tämä tilanne saa minut vain ärsyyntymään”, Pimentovarjo lausahti yhä varsin kireällä äänellä. Seisoimme hetken vastakkain tuijotellen toisiamme suoraan silmiin. Emme olleet juurikaan jutelleet sen jälkeen, kun Pimentovarjo oli paljastanut salaisuuteni Varissulalle ja Pohjaharhalle.
“En epäile sitä yhtään”, naukaisin kylmänviileästi ja silmäilin arvioiden Pimentovarjoa, “vaikka teitkin inhottavasti minulle, uskon että yritit parhaasi Eloklaanissa. Höykkyyttikö Henkäystähti sinua pahastikin? Mikä Eloklaanissa oikein meni pieleen?”
Tunsin Pimentovarjon niin hyvin, että uskoin hänen ymmärtävän tarkoitusperäni vähemmälläkin puhumisella. En ollut tullut puhumaan hänen kanssaan, jotta voisimme haukkua Henkäystähteä, vaan koska loppujen lopuksi Pimentovarjo oli minulle tärkeä kissa. Hän nimittäin sattui pentujeni ja Henkäystähden lisäksi olemaan minulle läheisin kissa koko klaanissa, joten tietysti hänen asiansa kiinnostivat minua. Minä näin hänen potentiaalinsa ja toivoin, että myös Henkäystähti näki ne. Kolli saattoi olla impulsiivinen ja puolustaa omaa kunniaansa välillä turhankin kovasti, mutta ei hän voisi olla niin sokea, ettei näkisi miten hyvä varapäällikkö hänellä oli.
//Pimento?
