Pähkinäpentu
Kirjoittaja: Ron
Pieni leikkisä tuulenvire viuhahteli ympärilläni ja ohitseni. Se sukelsi karvojeni sisään ja kiehnäsi nahkaani vasten, mikä sai minut värähtämään kylmästä. Aurinko paistoi lempeästi taivaalla, mutta sen tuoman lämmön ohi satunnaisesti hiiviskeli pieni tuulenalku, jos toinenkin. Vaikka muita se ei näyttänyt haittaavan, minua se oudoksutti. Koko maailma oli minusta todella omituinen. Katselin äimistyneenä pentutarhan suulta, kuinka suuret kissat työntyivät esiin pesästä, ja taas katosivat sinne. Syövätkö pesät kissoja? Miten kissat pääsevät pakenemaan pesästä ulos? Miksi kissat palaavat pesiinsä sisään, jos pesä on yrittänyt syödä heidät aiemmin? Miksi leirissämme olisi pesiä, jotka syövät kissoja? Mieleni teki rääkäistä. Rääkäistä turhautumisesta, tai sitten vain puhtaasta hämmentymisestä. Tai ehkä silkasta rääkymisen ilosta. Pudistin pientä, sekaista päätäni.
”Keskity!”, tiuskaisin itselleni ankarasti. Oloni oli yhtäkkiä vain muuttunut omituiseksi, epävakaaksi. Maailma ympärilläni tuntui olevan kallellaan. Luulin kaatuvani. Luulin, etten pysy lainkaan pystyssä. Olinko nähnyt painajaista yöllä ja sen takia nukkunut huonosti ja väsähtänyt? Vai olenko minä tulossa kipeäksi? Olenko minä vakavastikin sairas? Kuolenko minä? En tiedä, mutta pakotin taas yltyvät ajatuksieni virrat taka-alalle. Liika-ajattelu tietää vain huonoa oloa, niin minulle joskus oltiin sanottu. Jos alkaa miettiä jokaista pientä vinksallaan olevaa asiaa, lähtee ennenpitkää järki. Puuskautin nenästäni pihalle hieman ilmaa. Olin aiemmin yrittänyt kertoa Mäntyviikselle, mitä pääni sisällä oikein tapahtuu, mutten tuntunut osaavani selittää sitä hänelle. Hän vain kehräsi huvittuneen lempeästi minulle ja sanoi sen olevan ylivilkas mielikuvitukseni, ja että ajatukseni laantuisivat sitä mukaa, kun kasvan. Se saattoi lohduttaa sen yhden hetken ajan, mutta nyt tunnen oloni entistä rauhattomammaksi, kun asiaa pohdin. En edes ole varma, miksi minun on niin vaikeaa hyväksyä mielikuvitusta tämän kaiken syyksi ja elää sen kanssa. Hänhän saattaa olla oikeassa. Kenties Mäntyviiksellä oli yhtä villi mielikuvitus joskus. Ehkä minun pitäisi yrittää saada ajatuksiani muualle, ennenkuin vaivun niin syvään kuolemanpelkoon, että tassuistani lähtee tunto. Ehkä se toisi helpotusta tuskaiseen mieleeni. Taisin nähdä tänään aamulla muhkean sammalpallon pentutarhan nurkassa. Sellaisen, joka kestäisi todella suurta höykytystä. Lipaisin huuliani ja käännyttyäni pinkaisin takaisin pentutarhan seinämien taa. Toivottavasti muut eivät ole sitä sammalkasaa vielä tuhonneet!
