Karhumyrsky
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Nenääni tulvahti tuore riistan haju. Orava. Käännyin katsomaan oppilaaseeni ja annoin tuolle korvillani merkin pysytellä paikoillaan. En ollut varma, ymmärsikö naaras, mitä olin yrittänyt hänelle viittoa, mutta ainakaan hän ei lähtenyt perääni, kun lähdin hiipimään hajujäljen johdattelemana syvemmälle metsään.
Ei mennyt kuin hetki, kun jo äkkäsin pörröhäntäisen pikkueläimen tonkimassa jotakin puun juurella. Painauduin matalemmaksi ja toivoin, ettei orava ollut vielä haistanut minua. Toisaalta tuuli oli minun puolellani, joten siitä ei pitäisi olla huolta. Siispä päätin kiertää puun toiselle puolen ja katkaista riistan mahdollisen pakoreitin.
Kuljin eteenpäin kepein askelin, vatsa maata viistäen. Varoin astumasta kuivien lehtien tai oksien päälle, enhän halunnut paljastaa itseäni. Pian olinkin jo puun toisella puolella, juuri kuten olin suunnitellutkin. Mutta orava oli nyt valpastunut. Sen häntä nyki vimmatusti, ja näin sen pienet talttahampaat, kun se nousi kahdelle jalalle haistelemaan ilmaa.
En voisi odotella pitkään. Tuuli saattaisi pian vaihtaa suuntaa, ja silloin orava saisi tietää, että sillä oli seuraa. Seuraava liikkeeni oli ehkä hieman hätiköity, mutta se toimi: syöksyin piilostani salamannopeudella ja lukitsin kävynrouskuttajan maata vasten. Hetkessä olin jo taittanut siltä niskat nurin, ja maistoin lämpimän veren kielelläni.
”Vau, se meni hienosti!” Nostin katseeni Villitassuun, joka seisoi vähän matkan päässä minusta ja saaliistani. Hänen siniset silmänsä tuikkivat iloisesti.
”Enkö käskenyt sinun jäädä odottamaan?” ärähdin ärsyyntyneenä ja irrotin hampaani oravasta. Villitassu kohautti lapojaan.
”Miten minä olisin voinut tietää, mitä sinä yritit korvillasi viestittää”, tämä tuhahti ja kurtisti kulmiaan. Huokaisin syvään, mutta annoin asian olla, sillä huolimatta oppilaani kurittomuudesta, olin onnistunut saamaan oravan kiinni.
”Ihan miten vain. Palataan takaisin leiriin, ja etsitään muut”, tokaisin ja nappasin jalkojeni juuressa lojuvan eläimen hampaisiini. Lähdin tassuttelemaan ulos metsästä, kuulin Villitassun seuraavan kannoillani.
Saavuttuamme metsänreunaan, Huurrelilja, Varjokarva ja Hämypilvi olivat jo odottamassa meitä. Varjokarva näytti saaneen jäniksen, Hämypilvi roikotti hampaissaan paria hiirtä hännästä. Huurrelilja oli kuitenkin tyhjin käpälin.
”Oletan, että lähdemme jo takaisin päin”, Varjokarva maukui rauhallisesti. Nyökkäsin hänelle vähän.
”Juuri niin. Villitassu, käypä hakemassa lintusi”, sanoin vielä oppilaalleni, joka nyökkäsi ja kipaisi yhteen suuntaan. Toivoin todella, että naaras muistaisi, mihin oli saaliinsa haudannut.
Meni muutama hetki, ja Villitassu juoksi takaisin. Hän oli kuin olikin löytänyt lintunsa. Nyökkäsin hyväksyvästi, enkä voinut peitellä kasvoilleni hiipinyttä hymynpoikasta.
”Hyvä. Nyt voimme mennä.” Merkistäni partio lähti lipumaan takaisin leiriin päin. Olin varsin tyytyväinen tämän päivän lopetukseen. Leirissä lähettäisin Villitassun siivoamaan pentutarhan, ja sen jälkeen naaraalla olisi tiedossaan vapaailta, jonka tarpeessa hän oli – ainakin omasta mielestäni.
Partiossa mukanani olleet kissat erkanivat kukin omille teilleen palattuamme leiriin. Tuoresaaliskasa oli saanut taas mukavasti täydennystä partioni ansiosta, enkä voinut olla tuntematta pientä ylpeyttä siitä.
”Menemmekö vielä harjoittelemaan?” Villitassu kysäisi viereltäni. Käänsin oranssin katseeni naaraaseen päin. Hän katseli minua pää aavistuksen kallellaan, odottaen selvästikin minulta seuraavaa tehtävänantoa.
”Emme. Sinä siivoat pentutarhan, jonka jälkeen olet vapaa tekemään kaikkea muuta paitsi harjoittelemaan”, kerroin päätäni pudistellen. Villitassu katsoi minua närkästyneesti, ohjeistukseni ei ollut ollut tuimasta katseesta päätellen hänen mieleensä.
”Ymmärretty?” mau’uin painokkaasti, säilyttäen katsekontaktin oppilaaseeni, joka lopulta tyytyi vain nyökkäämään. Päättelin siitä tulleeni ymmärretyksi.
”Hienoa. Lähden käymään kävelyllä, ja kun palaan, sinun olisi hyvä olla jo nukkumassa”, murahdin samalla kun käännyin piikkihernetunnelin suuntaan. Villitassu ei kuitenkaan vaikuttanut tyytyväiseltä ilmoitukseeni.
”Sinä sanoit valvoneesi koko viime yön. Eikö sinun pitäisi olla menossa nukkumaan?” naaras huolehti, joka oli minusta kieltämättä hiukka ärsyttävää.
”Olen varttunut soturi, joten enköhän osaa itse katsoa omien nukkumaanmenoaikojeni perään”, totesin viileästi ja hölkkäsin sitten oppilaan ohitse leirin uloskäynnille, ja edelleen ulos leiristä.
Toivoin todella Villitassun hoitavan velvollisuutensa. Hän eteni hyvää vauhtia soturikoulutuksessaan, kuten asialle paneutuneelta oppilaalta saattoi odottaakin, mutta hänen yökukkumisensa ja ylisuorittaminen tekivät minut kiukkuiseksi. Itseään kunnioittava kuolonklaanilainen osasi katsoa oman vointinsa perään, eikä häntä tarvinnut jatkuvasti avustaa syömisen tai nukkumaan menemisen kanssa. Sellaiset kissat eivät olleet yhtään minun makuuni.
Silti Villitassussa oli jotakin erilaista, joka sai minut tuntemaan itseni heikoksi hänen vierellään. En tietenkään suostunut paljastamaan sitä hänelle, en vaikka henkeni olisi ollut uhattuna. Sehän olisi ollut täysin epäkuolonklaanilaismaista ja nössöä. Eikä etenkään Turmaloikka lakkaisi muistuttamasta minua asiata, ennen kuin minut viimeistään haudattaisiin maanlepoon.
Jatkoin matkaani pitkälle iltaan. Olin melkein Lehtikuusilaakson vierestä kulkevalla rajalla, jonka olin jo kerran ohittanut tänään partioni kanssa. Koska en keksinyt tähdellisempääkään tekemistä, päädyin istahtahtamaan erään kiven päälle ja tähystämään laskevaa aurinkoa, jonka kirkkaassa valossa jouduin siristelemään silmiäni.
//Joku saa jatkaa
//687 sanaa
