Villipentu
Kirjoittaja: Tipu
Villipentu katsoi toista, hän tiesi tuon nimenkin. Sana hänestä olikin selvästi levinnyt, näinä päivinä mitä naaras täällä oli ollut. Karhumyrsky väitti tästä tulevan pian oppilas. Villipentu pysytteli hiljaa, hän selvästikkin halusi itse puhua. Eikä olisi kohteliasta keskeyttää toista, varsinkaan kun puhetaidot olivat näin huonot. Hän kertoi sitten soturien jutuista, pentu nyökkäsi vähän. Kolli kuitenkin palaisi, joka nostatti pienen hymyn pennun huulille. Niksejä, niitä hän opettaisi. Ehkä tuo kolli auttaisi häntä opettelemaan puhumaan myös, sillä mitä olisi oppilas, joka vieläkin änkyttäisi? Karhumyrsky kosketti ohimennen toisen korvaa kuonollaan. Karhumyrsky oli selvästi kiltinpi soturi kuin hän olikaan luullut, tuota ei tarvitsisisi pelätä. Toinen toi kaukaisesti Villipennun mieleen Lauhapennu kiltteyden.
Mitä Villipentu teki lukko ajallaan? Noh, vanhaa kunnon pallon heittelyä. Nyt kun Lauhapentu ei ollut pesässä, tuntui paikka aika aaviolta. Toki hänen perään katsottaisiin, mutta ei täällä leikkitovereissa ollut enää paljoa valinnan varaa. Pentu jännitti uutta tapaamistaan Karhumyrskyn kanssa. Villipentu oli viimeksi syönyt aamulla, edellis aamulla, se oli hänelle enemmän kuin normaalia saada vain yksi ateria, joten pentu kummaksui kun yht äkkiä hän saisikin enemmän ruokaa kun oli tottunut. Pentu työntyi pentutarhasta aukiolle, huomaten juuri aterioimaan alkaneen Karhumyrskyn. Villipentu tassutteli toisen luokse, istahtaen tämän eteen. Hän ei sanonut mitään, eikä näköjään tarvinnutkaan, kun toinen kolli aloitti jo juttelun. Kolli kyseli jo toisen ruokatottumuksista. Vieläkö hän joi maitoa? Ei toki, hän oli siirtynyt riistaan melkeinpä heti tänne tullessaan. Hän katsoi toista säälien, kun hän työnsi Villipennun eteen kyseisen myyrän. Villipentu katsoi saalista pitkään, olisiko oikein viedä toiselta kissalta ruokaa. Hän toisaalta ei ollut vielä syönyt mitään, nälkä kurnien vatsassa. Villipentu kumartui vähän ottaakseen palan myyrästä, hän jäi katsomaan toista soturia varovasti kyyryyn, näyttäen alistuneelta.
”Kyl- lä minä o- olen riistaa enne- nkin syönyt”, mutisin, katsoen toiseen kissaan. Karhumyrskyssä oli jotain outoa, hymy oli liiankin iloinen, teennäisen iloinen. Toisesta olisi ollut vain parempi jos Karhumyrsky olisi ollut todellinen itsensä, eikä teennäinen hymyilijä. Pentu pohti uskaltaisiko sanoa asian ääneen, mutta päätti että olisi parempi kollille antaa aikaa, kotsoen miten ääliönä tuo villipentua ajatteli, näin pentukin saisi kuvan millainen persoona kolli olisi.
”Ni- in ne nik- niksit?”, Villipentu sanoi nopeasti. Kolli oli juuri sanomassa jotain, kun naaras otti oman puheenvuoronsa käyttöön. Hän katsoi toista hieman haastavasti. Mikä tämä Karhumyrsky lopulta olsii kollejaan, oliko häneen luottamista. Jos ei olisi, hänellä olisi aina Lauhatassu, johon turvautua, sekä jonka luokse mennä. Lauhatassusta puheen ollen kollia ei ollut näkynyt loppu päivänä. Ehkä hän oli mennyt lohduttamaan sitä surullista kaveriaan. Mahlatassua. Oli miten oli, naaras ei vieläkään pelkäisi paljastaa kaikille toisen kylmää luontoa jos sellainen olisi olemassa. Hän ei pelännyt hakea Lauhatassusta tukea, sillä kolli oli antanut myös tukeaan Mahlatassulle, miksei sitten hänelle? Villipentu kumartui ottamaan vielä toisen suupallalisen myyrästä, tällä kertaa hän suoristui, päättäen ettei näyttäisi toiselle alistautuneisuutta toista kertaa, ennen kuin selvittäisi millainen kolli olisi.
//sanat 454
//Karhu?
