Loiskevarjo
Kirjoittaja: Sirius
Heräsin vuoteestani raukeana venytellen. Räpyttelin silmiäni unenpöpperössä. Musta turkkini oli aivan sotkuinen. Siinä oli vaikka mitä oljenkortta ja muuta. Orvokkisydän oli päässyt pesästä ennen minua; Hehkuaskel oli todennut haavani vakavammiksi kuin oli tarkoitus. Naaras oli kumminkin luvannut, että jäisin henkiin. Henkäisin helpotuksesta. Pesässä kanssani olivat Myrkkytassu ja Jääviilto, joista en erityisemmin pitänyt. He olivat kumpikin aika samanlaisia. Yritin vältellä heitä parhaani mukaan. Nousin ylös. Ketun tähdätyt iskut etujalkoihini sattuivat, mutta nousin ylös kivusta välittämättä. Lysähdin maahan kömpelöllä hypyllä. Hehkuaskel tuli luokseni.
”Miten voit, Loiskevarjo?” hän kysyi.
”E-ei tässä mitään, hieman vain huimaa.” sanoin sekavasti.
”Ei näytä siltä. Haavasi näyttävät olevan parantumassa. Etujalkasi taas..” Hehkuaskel naukaisi hieman oudosti.
”Mitä etujaloistani?” kysyin hämmentyneenä. Yhtäkkiä kipu iski ja lysähdin maahan. Hehkuaskel nosti minut ylös. Se oli varmasti vaikeaa: olinhan aika iso soturi. Nojasin pesän seinään. Kipu lakkasi. Hehkuaskel tutki käpäliäni. ”Loiskevarjo, näyttää siltä, että käpälissäsi on isoja iskuja. En ole mistään muusta vammasta huolissani, vaikka en osaa sanoa tarkasti. Uskon, että tuohon kipuun auttaa ulkoilu.” Hehkuaskel naukui lempeästi päätään kallistaen, ihan kuin puhuakseen pennulle. Mulkaisin nopeasti muihin kissoihin päin, ettei kukaan saisi päähänsä alkaa nauramaan. ”Aivan. No, milloin pääsen partioon? Haluan auttaa klaania enkä seisottaa itseäni tyhjän panttina.” nau’uin töykeään sävyyn osoittamatta kiitollisuutta.
Hehkuaskel selitti minulle, että saisin mennä muutaman päivän päästä. En vastannut mitään, loin Hehkuaskeleen vain ylenkatsovan katseen. Näin naaraan eleistä, että hän ei ollut moksiskaan tästä. Istahdin pesän suuaukolle. Tassutin hieman väsyneenä pesästä ulos. Kevyt usva reunusti metsää. Auringon ensimmäiset säteet valaisivat oksia. ’Onneksi edes joskus aurinkoa! Yleensä on vain kylmää lehtisadeilmaa ja hyvin kosteaa.’ ajattelin hieman iloisempana. Potkaisin jalallani isoa lehtikasaa. Asetuin aukion reunaan pesemään itseäni. Heilautin korviani kohti paikkaa, jossa Punatähti oli yleensä puhunut. Nyt häntä ei enää ollut. Seuraava päällikkö, Henkäysvarjo, olisi varmasti yhtä hyvä päällikkö. Vaikka kolli ei ollut hirveän iloinen tai välttämättä edes ystävällinen kenellekään, pidin hänestä. Ajatus Henkäysvarjosta päällikkönä oli kieltämättä hyvä. Kolli saattaisi ehkä muuttaa sääntöjä niin että kuraveriset joutuisivat lähtemään, mutta mitä väliä sillä oli? Klaanista pitäisi tulla puhdas! Ja Henkäysvarjo jos joku ansaitsi tulla päälliköksi. Hän oli uskollinen, ja kaiken lisäksi puhdasverinen! Juuri sellainen päällikkö, joka Punatähtikin oli ollut. En tietenkään ollut hyvilläni Punatähden kuolemasta. Hän oli ollut loistava päällikkö. Hypähdin innoissani. Etujalat iskivät taas kipua, mutten välittänyt. Asetuin suosikkipaikalleni pentutarhan eteen. Viima pörrötti turkkiani. Pennut kipittivät ohitseni. Näin Latvaruusun tulevan paikalle. Varauduin ärähdykseen, mutta naaras istahti viereeni. ”Hei.” aloitin varovasti. ”Hei, Loiskevarjo.” Latvaruusu murahti. ”Olitko sinä mukana siinä jutussa, jos oikein muistan..siinä missä te tapoitte sen erakkojoukon?” kysyin häneltä.
Latvaruusu mulkaisi minua hieman ärtyneenä. ”Olin, mitä se sinulle kuuluu?” hän kysyi ärähtäen. Säikähdin hänen ärhäkkyyttään. Pakotin itseni olemaan sävähtämättä. ”Ei kuulukaan, anteeksi. Halusin vain tietää, koska olen ollut parantajan pesällä kauan, enkä tiedä tapahtuneesta hirveästi.” selitin anteeksipyytävästi. ”Ymmärettävää. Saat anteeksi. Juu, minä tapoin sen yhden kissan.” Latvaruusu kertoi. ”Oho. Oliko vaikeaa?” kysyin. ”No vähän, tietysti. Eihän sitä kissa halua tulla tapetuksi.” Latvaruusu vastasi.
Nyökkäsin. Olin pahoillani niiden kissaraukkojen puolesta, jotka joutuivat heidän kynsiinsä. ’Niin oli kuitenkin tapahtuva. Se on vaaraksi, Loiskevarjo.’ ajattelin.
Latvaruusu heilautti häntäänsä. Tuuli liikutteli viiksiäni. Nousin ylös. ”Miten muuten voit? Se kettu oli varmaan kova pala.” Latvaruusu tokaisi. ”Ihan hyvinhän tässä, on minulla hieman etujaloissa haavoja.” totesin. Latvaruusu nyökkäsi ja lähti kauemmas. Räpäytin hänelle silmiäni. Latvaruusu katosi soturien pesään. Huokaisin. Aina minulle kävi niin! Kun puhuin jonkun kanssa, hän katosi vain omille teilleen! Ehkä olin vain niin ei-pidetty kissa. Tai syy ei ollutkaan minussa? Vaan jossain muussa? Mutta missä? Astelin pitkin aukiota. Olin harhautua leiristä ulos. ”Hei, eikö sinun pitäisi olla parantajan pesässä?” partiota johtava, entinen mestarini Kalmakuu kysyi.
”Eikun anteeksi, minä menen. Olin ajatuksissani.” totesin hieman tuupaten Kalmakuuta. Kalmakuu pyöräytti silmiään. Loin häneen kiusoittelevan katseen. Kolli vinkkasi minulle silmällään. Naurahdin kepeästi. Lähdin leirin suuntaan pikavauhtia, ettei Hehkuaskel olisi huomannut katoamistani. Loikkasin vanhan vaahteran rungon ylitse. Etutassuni oli pettää, mutta liu’uin märkien lehtien päällä. Hypähdin pois tunnelista. Oli ihan mukava päivä. Vihdoinkin pääsin ulos pesästä! Loikin auringon säteissä. Pudistelin turkkiani mudasta. Se oli hieman mutainen. Asetuin leirin reunaan makaamaan. Jäätävän kylmä tuuli puhalsi kovaa. ”Äh!” ähkäisin vihaisena. Oli lämmin, mutta tuuli puhalsi järkyttävän kovaa! Se sai karvani pörhöön. Päätin mennä kurkkaamaan soturien pesään. Kävelin pesän luo. Siellä ei ollut oikein ketään. Kylmä ilma liimasi karvani kiinni nahkaani. Tassutin sisään pesään. Siellä oli lämmintä. Kissojen haju erottui voimakkaasti. Kävelin vuoteelleni. Sen haju oli hieman ummehtunut, koska en ollut nukkunut siinä ehkä kuuhun. Asetuin makaamaan. Vuoteeni oli hieman viileä, mutta tunsin yhä lämmön. Tutkin pesää. Mikään ei näyttänyt kovin erilaiselta, kuin ennen. Muutamia uusia sotureita oli tietenkin tullut. Klaani tarvitsi lisää sotureita, etenkin näin vaikeina aikoina. ’Itse et ole edes soturien pesässä! Hyvähän sinun on sanoa.’ ääni pääni sisällä napautti. ’En voi sille mitään!’ ajattelin turhautuneena. Pentutarha oli aika täynnä, kun oli tullut lisää pentuja. Oli syntynyt monia kissoja. ’Mitenköhän he pärjäävät elämässään? Kaikille tuttu päällikkö on kuollut.’ ajattelin. ’Äh, tietysti he pärjäävät! Henkäysvarjo on hyvä päällikkö ja hänestä tulee varmasti yhtä arvostettu kuin Punatähdestäkin.’ työnsin vastentahtoiset ajatukset pois päästäni. Katselin ympärilleni. Oli hiljaista. Kuului vain lehtien rapinaa, kissojen keskustelua, ja pentujen innokkaita kiljaisuja. Ne olivat aina klaanin tärkeimmät äänet. Jos niitä ei ollut, oli taistelu. Kuulin pesän läheltä keskustelua ja askelia. ’Oho, nyt on varmaan aika lähteä. Tänne tulee kohta kissoja. Ja minä en saa tulla tänne.’ ajattelin ja nousin ylös. Kävelin pois pesästä. Kiirehdin askeliani, kun haistoin riistanhajun. Astuin sisään parantajan pesään. ”Loiskevarjo! Hei, tulitkin sopivasti.” Hehkuaskel naukaisi. ”Hei, Hehkuaskel. Tulin aukiolta.” vastasin. ”Kiva kuulla. Toin riistaa.” Hehkuaskel vastasi. Parantajan turkki oli sotkuinen. Mietin, milloin hän oli viimeksi sukinut sitä. Nuolaisin muutaman kerran rintaani. Suin itseni puhtaaksi. Nostin häntäni kippuraan. Kehräsin hieman. Nappasin saaliini ja seurasin kuinka Myrkkytassu ja Jääviilto söivät saaliitaan. He loivat toisiinsa hieman mulkoilun tapaisia katseita. Söin saalistani hitaasti. Mehevä vesimyyrä oli herkullisinta saalista mitä sai. Hehkuaskel oli varmasti ottanut meille parhaat palat. Loin Hehkuaskeleen kiitollisen katseen. Hän hymyili minulle ja vilkaisi vaivihkaa muihin. Söin myyrän loppuun. Minun teki mieli lisää saalista, mutta en halunnut sanoa sitä. ”Hehkuaskel, oletko sinä syönyt?” kysyin. ”En minä vielä ole ehtinyt.” naaras tunnusti. Sain heti hirveän omantunnon pistoksen. Olinko käskenyt naarasta tekemään liikaa? Vaikka enhän minä ollut käskenyt. Pyytänyt vain. Sitä paitsi, Hehkuaskel tarvitsi myös riistaa! Mitä klaani tekisi, jos ainoa parantajamme kuolisi nälkään? ”Minä voin hakea sinulle riistaa.” ilmoitin nopeasti.
”Mukava ajatus, mutta en ehdi nyt syömään.” Hehkuaskel vastasi pahoittelevasti. Katsoin naarasta hämmentyneenä. ”Kyllä sinunkin pitää syödä.” painotin. ”Voit sinä hakea riistaa. Kiitos.” Hehkuaskel sanoi rauhallisesti, mutta näin hänen olevan hieman ärsyyntynyt. ”Jos haluat. Ei minun tarvitse. Olen kumminkin hyvä kissa.” kehuskelin. Hehkuaskel räpäytti silmiään kiusaantuneena. Tajusin, ettei nyt ollut hyvä paikka kehuskelulle. Päätin olla vain hiljaa. Se taisi olla paras vaihtoehto. Vedin henkeä ja laskin häntäni maahan. Näin Jääviillon virnuilevan minulle. Olin välittämättä hänestä. Suljin silmäni, mutta uni ei tullut. Ei ollut vielä pimeää. Katselin pesän seinämiä. Tunnelma oli hieman kiusaantunut. Tunsin pientä sähköä ilmassa. Minun teki mieli hypätä johonkin kuoppaan piiloon. Tilanne oli niin hiljainen että minua oikein pelotti. Odotin henkeäni pidätellen että joku sanoisi jotain. Kuitenkaan mitään ääntä ei kuulunut. Huokaisin mielessäni helpottuneena. Tilanne laskeutui vähän. Löysin sammalpallon. Viskasin sen parantajan pesän päähän. Pallo vieri kohti Hehkuaskelta. Hän löi sitä tassullaan ulos pesästä. Katsoin sammalpallon vierimistä. Minulla oli tylsää. Parantajan pesässä oli yleensä tylsää. Ei voinut saalistaa, ei partioida, ei taistella! Ne olivat suosikkipuuhaani. Oli aina hauska odottaa, pääsisikö partioon. Ja taisteleminen oli sekin hauskaa: kunhan se ei ollut oikeaa taistelemista. Silloin se oli vakavaa. Ja liian pelottavaa. En ollut mikään loistava taistelija, enkä myöskään kovin ketterä. Eli minussa ei ollut taisteluainesta. Musta turkkini väreili. Oppilaana oli paljon hauskempaa. Kalmakuu oli ollut hyvä mestari. Kolli oli opettanut minulle perusasiat, ja vaikeimmat liikkeet olin oppinut soturina. Koko ajan pystyi oppimaan! Vaikka aina siihen ei pystynyt. Mietiskelin asioita hetken. Yksi kysymys jäi mieleeni: pitäisikö kissan kuolla taistelussa? Ei varmasti, koska mitä järkeä siinä olisi? Klaani menettäisi kissan. Tai ihan sama kai se oli, jos kissa halusi tehdä niin. Tai ei ollut. Klaani menettäisi hengen. Klaani menettäisi taistelijan. Taistelu voitaisiin hävitä! ’Eli tyhmä ajatus.’ ajattelin tyrmistyneenä. Laitoin häntäni selkäni yli. En ymmärtänyt, miksi olin niin varautunut. Ihan kuin taisteluun? ’Tuskin nyt sellaista tulee. Miksi tulisi? Ei ole mitään taistelun aihetta. Ja jos tulisikin..mitäköhän siitä seuraisi?’ ajattelin hieman varautuneesti. Nousin vuoteestani verryttelemään jalkojani. Liu’utin jalkaani lehtien päällä. Hehkuaskel puuhaili yrttejensä parissa. Vilkaisin naarasta. Tykkäsin aika monesta kissasta, mutta en kumppanina. Hehkuaskel oli yksi ensimmäisistä ihastuksistani, mutta olin lopulta tajunnut ettei minun kannattanut haikailla hänen peräänsä. Ainoa kissa…josta välitin sillä tavalla, oli Latvaruusu. Hän ei ollut minulle tuttu kissa, mutta jokin naaraassa sai sydämeni hakkaamaan. Mietin, tuntisiko Latvaruusu minua kohtaan samaa. Halusin kertoa hänelle, mutta uskoin että hän ei pitänytkään minusta. Ehkä voisin etsiä toisen kissan? Tai olla etsimättä, ilman kumppania. Entäpä jos minulla olisi pentuja? En ollut vielä valmis siihen…mutta se oli minun haaveeni. Pienet pennut, jotka olisivat minun ja Latvaruusun, olisivat unelmani. ’Äh, älä nyt viitsi haikailla. Lopeta jo.’ ääni pääni sisällä ärähti. Minusta tuntui pahalta, mutta päätin lopettaa ajatukset. Ehkä joskus sitten, kun minusta tulisi vanhempi. Olin vasta yksi klaanin nuorimmista sotureista. Huokaisin hiljaa. Hämärä laskeutui leiriin. Pian olisi yö. Könysin vuoteeseeni. Laskin häntäni nenäni päälle. Räpyttelin silmiäni muutaman kerran, ja sitten olin unessa.
Katselin unessa säihkyviä tähtiä, jotka loistivat taivaalla. Jossain kuului pöllön huuto. Luokseni lensi kissa. Huomasin sen olevan Hehkuaskel. ”Loiskevarjo, muista että kaikki unelmasi voivat toteutua.” Hehkuaskelen ääni kaikui. ”Entä jos en pysty siihen?” kuiskasin tähdille. Hehkuaskel oli kadonnut. Hapuilin tassuillani tähtiä. Näin unessa, kun katosin varjoihin.
Heräsin uuteen päivään. Nuolin viikseni puhtaaksi. Nostin häntäni ylös. Loikkasin ketterästi pois vuoteestani. Räpyttelin silmiäni. Olo tuntui hieman…jäätävältä? Haistelin ilmaa. Tunsin roudan ja jään maun kielelläni. ’Taas jotain jäätä. Äh!’ ajattelin hieman ärsyyntyneesti. ”Hehkuaskel, voinko mennä ulos?” kysyin. ”No, selvä se.” Hehkuaskel vastasi. Nyökkäsin parantajalle. Astelin ulos pesästä. Jos oli parantajan pesässä, tylsistyi kuoliaaksi. Jos ei päässyt ulos, se vasta oli tylsää! Toivoin että pääsisin pois parantajan pesältä, mutta Hehkuaskel oli päättänyt, että olisin vielä tämän päivän siellä. ”Tylsistyn kuoliaaksi tätä menoa.” mutisin hiljaa. Tassuttelin aukiolla muutamia kierroksia. Katselin, oliko merkkiä lehtikadosta. Lehtikato näytti jo tulevan, sillä lehdet olivat hieman jäätyneet ja jäykkiä. Saaliit tuntuivat kylmältä. Vain vastapyydetyt saalit olivat lämpimiä. Lehtikadon tulemisen näki myös ilmassa: kaikkialla oli kylmää. Lunta ei ollut vielä tullut, onneksi. Huiskautin häntääni. Astelin suoraan kohti pentutarhaa. Sieltä tuli pieni lauma pentuja. ”Moi!” yksi heistä vinkaisi. ”Hei pennut. Minä olen Loiskevarjo: tehän olette kai tavanneet minut?” kysäisin pennuilta. Muistin jotenkin nämä kolme pentua. ’Katajapentu, Hahtuvapentu…ja mikä sen kolmannen nimi olikaan? Ai niin, Untuvapentu!’ ajattelin. ”Minä en ihan muista.” Hahtuvapentu vinkaisi minulle.
”Ai, ei se haittaa. No mitä te teette?” kysyin kiinnostuneena.
”Ollaan sammalpalloa.” Katajapentu vinkaisi innostuneena. Kehräsin huvittuneena. ”Sehän on hienoa. Missä teidän pallonne on?” kysyin. Juuri silloin kuningatar Höyhenhalla työnsi päänsä esiin pentutarhasta. ”Pennut, tulkaa takaisin sieltä. Älkää häiritkö sotureita.” Höyhenhalla maukui.
”Höyhenhalla, ei tästä mitään vaivaa ole. Minä olen sitä paitsi parantajan pesällä: en ole nyt työssä.” nau’uin. ”No, pennut, älkää sitten hypätkö Loiskevarjon päälle, älkääkä varsinkaan mene mäyräkyytiin.” Höyhenhalla painotti virnistäen minulle hieman varoittavan ja huvittuneen sekoituksena. Katselin pentuja. ”No, missä se teidän pallonne on?” kysyin taas. ”Hahtuvapentu tekee sitä.” Katajapentu kertoi. Näin valkoisen pennun taistelevan sammalmöykyn kanssa. ”Annas kun minä autan.” sanoin pidätellen mrrau-naurahdusta. Nappasin sammalen, ja muotoilin siitä hienon pallon. Heitin pallon korkealla heitolla aukion toiselle puolelle. Minulla oli tylsää, joten mikäpä oli parempaa tekemistä kuin pentujen kanssa leikkiminen! Vaikka etujalkani haavat kirvelivät hieman, pystyin silti kävelemään kuin kuka tahansa kissa. Huomasin joidenkin ohikävelevien kissojen vilkuilevan minua hieman kummastuneena. ’Ettekö ole ennen kissaa nähneet?’ kysyin mielessäni. Odotin hetken, kunnes sammalpallo lennähti tassuihini. Koppasin sen ja heitin sen Untuvapennulle, joka seisoi hieman kauempana. Pentu näytti säikähtävän. Pallo lennähti suoraan Untuvapentua naamaan. Juoksin heti hänen luokseen. ”Ei kai sattunut?” kysyin. ”Ei…” Untuvapentu mutisi. Sellaista sitten! Tunaroin aina täysin! Miksen osannut edes sammalpalloa pennulle heittää? Pitihän minun tietää, että minulla oli paljon enemmän voimaa kuin pienellä, kevyellä pennulla! Mutta en selvästi tiennyt. ’Itsesyytökset eivät auta. Tarvitset luonteenlujuutta!’ ääni pääni sisällä ärähti taas. ’En voi! En voi ärähtää pennulle!’ huusin mielessäni.
’Älä sitten tunaroi!’ ääni vastasi. Sydämeni hakkasi. Odotin että Untuvapentu nousisi käpälilleen. Liikehdin hermostuneesti. Henkeni salpautui hetkeksi. Untuvapentu nousi ylös ja näytti siltä ettei mitään olisi tapahtunutkaan. Huokaisin mielessäni helpottuneena. Tilanne ei ollutkaan niin vakava! Untuvapentu löi sammalpalloa kevyesti. Se vieri kohti oppilaiden pesää. Nappasin sen juuri ennen, kun se ehti sisään. Heitin sen selkäni ylitse. Etutassuni lipesi juuri silloin. Tömähdin maahan. Pennut kipittivät luokseni. Vilkaisin taakseni. ”Oletko kunnossa?” Hahtuvapentu kysyi. ”Tietysti.” ähkäisin. Nousin ylös. Hieman se jännitti, mutta selviydyin tällä kertaa hyvin.
