Kaamoskukka
Kirjoittaja: Aura
Kaamoskukka paimensi Hämärähallaa hännällään hiljaisena ja vakavana. Kolli nuolaisi huuliaan ja värähti, kun hänen kielensä lipaisi nenäänsä. Kolli oli saanut eloklaanilaisia vastaan taistellessa nenäänsä arven, jota hän kantoi ylpeydellä. Osa ajatteli, että arvet rumistivat kissoja, mutta Kaamoskukka oli toista mieltä. Hänestä ne olivat merkki siitä, että oli ollut urhea. Arvet olivat hänelle voitonmerkkejä. Hämärähalla katseli maisemia hiljaisena, mutta kollin katse oli aivan jossain muualla. Ruskeankirjavan naaraan niskassa näytti olevan epäsiistin näköinen takku.
“Hävettää kulkea seurassasi, kun olet tuollainen takkuturkki. Siistisit joskus itsesi, niin olisit kunniaksi minulle”, Kaamoskukka naukaisi viileällä äänellä ja työnsi naaraskissan hieman kauemmaksi itsestään. Hämärähallan katse synkkeni hieman ja hän luimisti varovaisesti korviaan.
“Kultaseni, haluan vain sinun parastasi. Haluan, että näytät hyvältä, enhän minä mitään pahaa tarkoittanut, enhän? Vai pidätkö sinä minua pahansuopana, hm?” Kaamoskukka naukaisi lempeällä äänellä ja kosketti toisen selkää hännällään. Naaras ei vastannut heti, mutta lopulta pudisteli päätään hiljaa.
“En tietenkään pidä”, Hämärähalla sai naukaistua ja väläytti pienen hymyn kumppanilleen. Naaraan hymy oli epävarma, siitä puuttui naaraalle ominainen tarmo. Mahtavaa, kollikissa ajatteli ja myhäili tyytyväisenä, kun naarassoturi ei katsonut.
“Niin. Ei ole minun tehtäväni huolehtia sinun edustuskelpoisuudesta, eihän? En minä turhasta huomauttaisi, mutta jos on aihetta, niin-” tummaturkkinen kissa jatkoi ja räpäytti silmiään. Oli todella raskasta huomauttaa Hämärähallalle aina kaikesta. Milloin toinen söi väärin tai milloin toisessa oli vain jotain vialla. Raivostuttavaa, Kaamoskukka mietti ja tunsi ärsyyntyvänsä miettiessään ruskeankirjavan kissan vikoja. Ja Hämärähallalla olikin pitkä vikalista. Suorastaan laittoman pitkä. Mutta Kaamoskukka oli täällä korjatakseen sen ja tehdäkseen naaraasta paremman kissan. Siinä olikin tehtävää ja paljon, mutta Kaamoskukka tarvitsi itselleen edustuskelpoisen naaraan. Huoh, kuinka vaikeaa olikin löytää kunnollinen naaras. Hilleritassu oli ainoa, joka tuntui omaavan järkeä päässään. Kaamoskukka saattoi kiittää itseään, että Henkäystähti oli huomannut hänen erinomaisuuden ja antanut hänelle Hilleritassun oppilaakseen. Hän oli ainoa joka saattoi voida kouluttaa nuoresta kissasta kunnollisen. Leiriin päästyään Hämärähalla oli livistämässä Kaamoskukan seurasta, mutta kollin äänekäs rykäisy sai naaraan pysähtymään.
“Mitä? Teinkö minä jotain väärin?” Hämärähalla piipitti hiljaa ja katsoi kollia kulmiensa alta varovaisesti.
“Et, kunhan halusin vain ihailla sinun kauneuttasi”, Kaamoskukka imarteli toista ja sai taas hymyn naaraan kasvoille.
“Mutta oli minulla asiaakin. Pidäkin huoli, että sinä et puhu muille kolleille ilman minun lupaani. Näin sinun puhuvan Tattihallalle eilen enkä pidä, että vietät aikaa mokomien höyhenaivojen kanssa. Olen sinun kumppanisi, joten ymmärtänet varmaan, että minulla on tässä asiassa sanavaltaa. Etsi seuraksesi vaikkapa, hm. No, joku vähemmän typerä kissa. Jos se on kolli, oletan että se on sinulle tästä edes itsestään selvää hakea hänen kanssaan keskusteluun minulta lupa”, Kaamoskukka naukaisi ja vilkaisi kumppaniaan viileällä katseella.
“Tiedäthän, en halua, että kukaan tulee meidän väliimme. Ethän sinäkään, kultaseni?” tabbykuvioinen kolli kysyi vielä ja otti muutaman askeleen koskettaakseen naaraan päälakea. Hämärähalla pudisteli heti päätään ja sukaisi kumppaninsa rintaa hellästi.
“En tietenkään, rakas. Olet minun kaikkeni enkä halua menettää sinua. Anteeksi, että minä toimin väärin. Lupaan olla jatkossa parempi kumppani”, Hämärähalla naukaisi hiljaa ja Kaamoskukka tyytyi vain nyökkäämään toiselle. Sanaakaan sanomatta hän lähti kohti oppilaiden pesää ja jätti ruskeankirjavan naaraan yksin aukiolle. Oli aikakin etsiä Hilleritassu hänen käpäliinsä ja katsoa mitä kollikissa osasi. Aamuiset kävelyt eivät olleet hänen juttunsa, mutta silloin oli vähemmän silmäpareja katsomassa häntä ja Hämärähallaa.
“Huomenta”, Kaamoskukka naukaisi virnuillen ja väläytti tyytyväisen hymyn, kun oppilas naukaisi olevansa valmiina harjoituksiin. Hilleritassu oli myös sukinut turkkinsa siistiksi, joka teki Kaamoskukkaan vaikutuksen. Harva kissa välitti turkkinsa kunnosta ja sen kyllä huomasi. Niin moni näyttäisi paremmalta turkki suittuna.
“Niin sitä pitää. Olet oppilaiden pesän nuorin kissa, mutta kaikista oppilaista kyllä lupaavin. Suurimmasta osasta tuon pesän kissoista ei tule mitään. Sinulla kävi tuuri, kun sait minun mestariksesi ja minulla tuuri, kun oppilaani ei ole mikään kelvoton”, raidallinen kolli naukaisi tyytyväisenä ja kohotti häntänsä pystyyn sen merkiksi, että olisi aika lähteä harjoittelemaan.
“Moni mestari keskittyy opettamaan vain jotain surkeita taitoja, minä en ole sellainen. Aion kouluttaa sinusta kenties minun veroiseni soturin. Sen lisäksi opetan myös tärkeitä juttuja, kuten että kun poistumme leiristä, emme kulje ryhdittömänä. Pää ylös, katse eteen ja häntä kohti taivasta. Ryhti koholle ja korvat hörölle. Näin näytät heti soturilta. Katso nyt vaikka tuotakin, kompuroi minkä kerkeää. Miten hänestä voisi koskaan tulla meidän kaltaistamme kissaa?” Kaamoskukka naukaisi ja osoitti Susitassua, joka leikki aukiolla kömpelösti. Toisesta suorastaan huokui kuraverisyys Pimeyden metsään asti.
“Mitä sinä haluaisit harjoitella tänään? Missä koet, että tarvitset harjoitusta?” Kaamoskukka kysyi toiselta samalla, kun he tassuttelivat ulos leiristä.
//Hilleri?
