Harakkanauru
Kirjoittaja: Ravn
Lehtikato oli vuodenaika, joka herätti minussa perin ristiriitaisia tunteita. Metsästä tuli uskomattoman kaunis, kun se verhoutui paksuun lumivaippaan, ja kun pakkanen oli kova, kirkas hanki sädehti luomavasti, ikään kuin sen pinnalla olisi levännyt miljoonia taivaalta pudonneita tähtiä. Minä pidin siitä, nietosten kimalluksesta, se tuotti minulle valtavasti sanoinkuvaamatonta iloa, jota edes lehtikadon taukoamaton, läpitunkematon pimeys ei pystynyt pilaamaan. Toisaalta, pakkasen suoma kauneus oli laiha lohtu, kun sää lämpeni ja lumi muuttui vastenmielisen kosteaksi sohjoksi, joka kasteli luita ja ytimiä myöten ja teki kulkemisesta naurettavan vaikeaa. Suojasään aikaan lehtikadossa ei ollut mitään hyvää, silloin mieleen muistui vain vuodenajan masentava harmaus ja karuus, joka ajoi riistankin tiehensä ja pani klaanin näkemään nälkää. Parantajan yrttivarastot kävivät vähiin ja minusta tuntui, että lehtikadon aikaan kissoista oli veto poissa, he eivät olleet läheskään niin energisiä kuin viherlehden porottavan auringon alla.
Tänään sää oli minun mieleeni, ja vaikkei olisikaan ollut, olin luvannut pitää Sirpaletassulle aamutuimaan metsästysharjoitukset. Nuori naaras oli leiristä lähtiessämme puhkunut intoa ja tarmoa, eikä meidän ollut tarvinnut taivaltaa edes kovin kauas, kun oppilas oli pannut merkille melko tuoreen oravan jättämän jäljen. Korkealla puissa vipeltävien pörröhäntien saalistaminen oli vaikeaa, mutta voi olla, että päivämme olisi kulunut täysin hukkaan, ellen olisi antanut Sirpaletassun lähteä seuraamaan ensimmäistä löytämäänsä hajujälkeä. Tähän aikaan päivästä saaliseläimiä oli liikkeellä vähän ja oli suoranainen ihme, että siniharmaa naaras oli löytänyt niin uuden jäljen niin nopeasti.
Orava oli suunnannut kohti lehtikuusilaaksoa ja olimme seuranneet sitä jo hyvän matkaa, Sirpaletassu edellä katse päättäväisesti eteenpäin kohdistettuna ja minä parin ketunmitan päässä oppilaani jäljessä. Välillä Sirpaletassu pysähtyi nuuhkimaan ja makustelemaan ilmaa ennen kuin jatkoi taas matkaa hännänpää innokkaasti heilahdellen. Aina kun tuntui siltä, että nyt oravan täytyisi tulla näkyviin seuraavan pensaan takaa, se olikin jo ehtinyt viipottaa kauas edellemme ja jahti jatkui.
Juuri kun neulasistaan luopuneet laakson lehtikuuset alkoivat siintää edessämme ja olin aikeissa käskeä Sirpaletassua luovuttamaan oravan suhteen ja etsimään jonkin toisen eläimen, oppilas jännittyi niille sijoilleen ja painautui matalaksi hyytävään lumeen. Myös minä pysähdyin kuin seinään ja jäin seisomaan kauemmaksi koettaen nähdä, missä Sirpaletassu oli oravan oikein huomannut. Sain silmäillä vitivalkoista maisemaa hetken, ennen kuin katseeni osui harmaaruskeaan turkkiin, joka kiipesi pitkin poikin hangessa retkottavaa puunrunkoa. Hiljaa ja taitavasti Sirpaletassu alkoi ottaa askelia lähemmäksi eläintä, jota hän oli niin periksiantamattomasti jäljittänyt. Otus ei ollut huomaavinaan koko ajan lähestyvää oppilasta, niin keskittyneesti se kaiveli lahoa runkoa ilmeisesti yrittäen löytää itselleen jotain nakerrettavaa henkiriepunsa pitimiksi.
Kun Sirpaletassu oli päässyt riittävän lähelle, naaras ponkaisi hurjan loikan ja samassa korviani vihlaisi oravan säälittävä kuolinhuuto. Sirpaletassun keltaiset silmät kiiluivat tyytyväisyydestä oppilaan nostaessa veltoksi venähtäneen saaliin näytille. Nyökkäsin hyväksyvästi tarpoessani hangen poikki oppilaan luokse ja tunsin jopa rinnassani pienen ylpeyden piston, vaikka olin edelleen sitä mieltä, ettei Sirpaletassusta tulisi kummoista soturia Kuolonklaanille. Tabbykuvioinen naaras oli aivan liian hyväluontoinen ja herkkä, enkä uskonut, että tämä oppisi koskaan kunnolla taistelemaan. Ei ainakaan minun hoteissani, niin ikävältä ja nöyryyttävältä kuin se tuntuikin myöntää. No, ainakin Sirpaletassusta tulisi kelvollinen saalistaja, klaani tarvitsi ruokaa yhtä paljon kuin se tarvitsi sotureita.
“Luuletko, että löytäisin vielä jotain muuta? Saanko yrittää?” Sirpaletassu sopersi orava leuoissaan ja näytti koettavan hymyillä varovaisen toiveikkaasti. Siinä missä minä olin ylpeä Sirpaletassusta, naaras oli ylpeä itsestään ja suorituksestaan ja osoitti ihailtavaa innokkuutta jatkaa ja toivon mukaan onnistua taas. Oppilas oli kuitenkin jäljittänyt oravaa niin kauan ja selvinnyt sen verran mallikkaasti, että järkevintä olisi palata jo leiriin, ettei Sirpaletassu totaalisesti uuvuttaisi itseään emmekä jäätyisi pystyyn kevyeen, mutta purevaan pakkasviimaan.
“Jos haistat paluumatkalla jotain, voit yrittää napata sen”, ehdotin, ja vaikka hyväntuulinen pilke Sirpaletassun silmissä hiipuikin, naaras nyökkäsi lyhyesti ja lähti tarpomaan jäljessäni kohti leiriä.
Matkalla Sirpaletassu löysi kyllä useita jälkiä, mutta yksikään niistä ei ollut niin tuore, että sitä olisi kannattanut lähteä seuraamaan. Sitä paitsi, tuuli oli alkanut hieman yltyä ja vilunväristykset tanssahtelivat inhottavasti pitkin selkäpiitäni. Henkäisin tyytyväisenä, kun työnnyin viimein piikkihernetunnelin läpi leirin aukiolle Sirpaletassu kannoillani ja kehotin oppilasta viemään oravan tuoresaaliskasaan ja menemään lepäämään oppilaiden pesän lämpöön. Ehkä huomenna voisin viedä naaraan harjoittelemaan jotakin muuta.
// 642 sanaa
