Lokkitassu
Kirjoittaja: Koivu
//TAISTELUTARINA
Lokkitassu pyristeli veden alla viimeisillä voimillaan. Hän ei ollut suunnitellut kuolevansa näin, ja se tympi häntä suunnattomasti. Lokkitassulla ei ollut enää mitään tietoa sen mokoman eloklaanilaisen olinpaikasta, mutta kolli epäili, että tämä oli jättänyt hänet kuolemaansa. Miten säälittävää, kolli ajatteli, antaa veden tappaa vihollinen omien kynsien sijaan. Ja hän kun oli vielä ollut itse niin lähellä tehdä kummankin eloklaanin oppilaan elämästä loppu. Toisaalta Lokkitassu ei uskonut, että Sadetassusta olisi ollut tappajaksi alkuunkaan. Itsehän Lokkitassu oli jatkanut taistelua syvemmässä vedessä, vaikka oli tiennyt sen olevan riski – hän kun ei osannut uida. Eloklaanilaisten täytyi yksinkertaisesti olla paennut paikalta, mikä oli Lokkitassusta vielä säälittävämpää. Vain heikot jättivät taistelun kesken.
Lokkitassu sai välillä kuononsa pinnan ylle, jolloin hän ehti vetää nopeasti happea keuhkoihinsa. Lokkitassu tiesi, että hänen olisi keksittävä jokin strategia nyt, ennen kuin hän ei enää palaisi pinnalle. Hän oli kuitenkin täysin virran vietävissä. Juuri tällaista tilannetta harmaavalkoinen kolli vihasi eniten; sellaista, jossa hän oli menettänyt kaiken kontrollin. Kuolemaa Lokkitassu ei pelännyt ollenkaan. Ei hän kyennyt sellaiseen. Hän oli ainoastaan vihainen siitä, miten paljon suunnitelmia häneltä jäisi toteuttamatta, jos hän hukkuisi nyt, ja siitä, miten säälittävällä tavalla hän kuolisi. Hänen potentiaalinsa jäisi kaikilta näkemättä. Lokkitassu ei suostunut siihen.
Pelottomuus auttoi häntä kuitenkin ajattelemaan loogisesti. Kun hänen päänsä seuraavan kerran käväisi pinnalla, yritti hän etsiä ympäriltään jotakin, mihin tarttua. Kaikki mitä hän näki edessä päin oli kuitenkin vettä. Hänen vasen takajalkansa alkoi krampata, mikä vaikeutti nyt pinnalle pääsemistä. Lokkitassu tiesi jo kuolevansa jokeen. Vain hiirenaivo olisi elätellyt toivoa selviytymisestä tässä vaiheessa.
Lokkitassu kauhoi kolmella käpälällään vielä hetken. Sitten hän lopetti, kun totesi uppoavansa. Mutta se ei tuntunut miltään. Valo ylhäällä päin alkoi himmetä. Yhtäkkiä kaikki pimeni.
”Lokkitassu, herää! Ole kiltti, älä jätä minua!”
Lokkitassu räväytti silmänsä auki. Hän haukkoi happea kuivalla maalla. Hengitys vinkui ja kesti tovin, että Lokkitassu sai hengenvetonsa hidastumaan. Maiseman esteenä hänen edessään liikkuivat hermostuneena tutut, rusehtavan harmaat jalat valkeilla tassuilla.
”Voi Lokkitassu rakas, oletko kunnossa?” Sulkavirta mourahti niin huolestuneen ja pelokkaan kuuloisena, että olisi voinut luulla metsän palavan tai jotakin muuta maailmaa järkyttävää tapahtuneen. Lokkitassu ei voinut ymmärtää, miksi joku reagoisi noin voimakkaasti. Näkihän emo, että hän oli kunnossa…
Sulkavirta painoi kuononsa Lokkitassun lapaan ja alkoi sukia kollin turkkia vimmatusti. Lyhyen yskäkohtauksen jälkeen valkoharmaa kolli nousi istumaan, estäen emoaan lipomasta turkkiaan enempää.
”Olen kunnossa, älä huoli, emo”, Lokkitassu sanoi, mutta joutui näkemään suunnattoman vaivan pitääkseen kasvonsa tyynenä. Lokkitassu ei aikonut näyttää vihaansa Sulkavirralle, vaikka hänen sisällään leiskui. Oliko emo pelastanut hänet? Sulkavirran turkki oli kauttaaltaan märkä. Naaraan katse oli edelleen kauhistunut ja hän näytti tärisevän.
”Mitä tapahtui?” Lokkitassu kysyi. Hän katseli ympärilleen; sota jatkui edelleen, mutta he olivat kaksin kauempana taistelutantereelta. Hän yllättyi tajutessaan, että Sulkavirta tosiaan oli pelastanut hänet yksin; tämän täytyi olla käsittämättömän hyvä uimari.
”Uin luoksesi niin nopeasti kuin pystyin, mutta ehdit vajota syvälle ja menettää tajusi ennen kuin sain sinusta otteen… Luulin jo sinun kuolleen!” Sulkavirta naukui järkyttyneenä, ääni väristen. Lokkitassu muisteli nopeasti, miten oli nähnyt klaanitoveriensa lohduttavan toisiaan menetyksen jälkeen.
”Olen tässä, ei hätää emo. Olen elossa”, Lokkitassu maukui rauhoittavasti ja painoi päänsä Sulkavirran lavalle. Sulkavirta sukaisi hänen lapaansa kahdesti, ennen kuin painoi päänsä häntä vasten.
”Kiitos. Minäkin olin jo varma, että kuolisin”, Lokkitassu huokaisi liioitellun tunteellisesti. Hänen oli pakko esittää, että hän tunsi jotakin. Mitä ikinä siinä tilanteessa kuuluisikaan tuntea. Helpotustako?
”Olet niin rakas minulle, en kestäisi menettää sinua”, Sulkavirta kuiskasi. Lokkitassu sukaisi emonsa lapaa kielellään samaan tapaan, kun tämä oli hetki sitten tehnyt. Sitten hän astui taaemmas.
”Miten oikein päädyit jokeen?” Sulkavirta kysyi.
”Et siis nähnyt? Ne kaksi Eloklaanin oppilasta hyökkäsivät kimppuuni samaan aikaan ja ajoivat minut jokeen!” Lokkitassu selitti valehdellen, mutta antoi tällä kertaa vihansa näkyä. ”He puhuivat vain, miten halusivat tappaa minut.”
Sulkavirran ilme pysyi edelleen järkyttyneenä, mutta Lokkitassu oli erottavinaan siinä myös jotain muuta. Vihaa? Epäuskoa?
”Ketkä? Minkä näköisiä he olivat? Näytä heidät minulle, niin-” Sulkavirta aloitti, mutta Lokkitassu keskeytti hänet.
”Älä huoli, minä kostan heille vielä”, Lokkitassu sanoi itsevarmana. Miten naurettavaa olisikin, jos hänen emonsa kostaisi hänen puolestaan. Ei. Lokkitassu hoitaisi koston itse. Kolli yskäisi jälleen ja hänen kurkustaan lorahti ulos vettä.
”Nyt sinun täytyy kuitenkin mennä parantajalle ja ottaa lepoa”, Sulkavirta maukui huolestuneena, mutta emollisen lempeästi. Lokkitassua otti päähän se. Ei hän ollut enää mikään pentu. Hän oli pian soturi, eikä tarvinnut mitään hoivausta.
”Olen kunnossa, ihan tosi”, Lokkitassu vakuutti. Sulkavirta pudisteli päätään ja huokaisi.
”En voi levätä nyt. Taistelen klaanini riveissä loppuun asti”, Lokkitassu maukui päättäväisesti. Hän katsoi kuitenkin Sulkavirtaa silmiin ja hymyili pienesti. Huoli paistoi emon silmistä. Elämän täytyi olla vaikeaa, kun koki noin paljon tunteita, Lokkitassu ajatteli. Tunteet tekivät kissan heikoksi. Lokkitassu oli pannut merkille, että tämä näkyi etenkin naaraissa.
”Pärjään kyllä, pidä vain huoli itsestäsi”, kolli sanoi ja puski emonsa lapaa hellästi. Sekin oli kuitenkin vain opittu maneeri. Lokkitassu ei välittänyt emostaan sen enempää, kuin muistakaan kissoista. Tai no, ehkä ihan vähän enemmän. Olihan Sulkavirrasta ollut tänäänkin suuri hyöty. Mikään ei olisi korvannut sitä. Lokkitassua ei kuitenkaan kiinnostanut mikään muu kuin se, että hän oli elossa, mikä tarkoitti, että hän saisi raadella lisää eloklaanilaisia. Hyvästeltyään emonsa Lokkitassu pudotti hymyn kasvoiltaan ja kylmä, tunteeton katse palautui hänen silmiinsä.
Juostuaan keskelle taistelutannerta, Lokkitassu otti kohteekseen pienehkön eloklaanilaissoturin, joka näytti olevan jo hyvin heikossa hapessa. Lokkitassu etsi silloin tällöin katseellaan Sadetassua ja Varjotassua, mutta kaksikosta ei näkynyt häntääkään. Kolli kynsi eloklaanilaista tovin, kunnes kyllästyi heikosta vastuksesta ja siirtyi taistelemaan oppilasikäiseltä näyttävää eloklaanilaista vastaan. Lokkitassu ei kuitenkaan ollut enää täysissä voimissan ja hän huomasi jäävänsä jatkuvasti alakynteen. Hän ei ollut syönyt ikuisuuteen ja joki oli vienyt ainakin puolet hänen voimistaan. Lokkitassu halusi kuitenkin näyttää jaksavansa taistella sodan loppuun saakka. Hänen mielestään vain heikot luovuttivat nälän tai kipujen takia.
