Karhumyrsky
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Raivo kiehui suonissani, ja se sai mustankipeän murinan – ilkeämmän ja häijymmän kuin koskaan ennen – kumpuamaan syvältä, syvältä kurkustani. Lauhalaukka painautui Villisielua vasten, he kietoivat häntänsä yhteen, ja käänsivät sitten katseensa yhdessä horisonttiin, ikään kuin olisivat nähneet siellä jotain erityisen kaunista, paitsi pilvettömän taivaan ja kirkkaan aamuauringon, jonka valo siivilöityi metsään ja edelleen leiriin. Se valo oli jopa herättänyt minut, havahduttanut seuraamaan tapahtuvaa kavallusta. Kavallusta, jonka teki oma verisukulaiseni.
Voi armahin Villisielu, niityn kaunein kukkanen: miksi sinä teit näin minulle? Eikö välillämme koskaan ollutkaan mitään erityistä, vai anastitko sydämeni mukanasi vain huvin vuoksi ja leikit sillä kuin riistalla ennen sen hengen riistämistä? Sillä siltä minusta juuri nyt tuntui. Lyödyltä, hyönäytetyltä, petetyltä… Ne katalat koirat. Lauhalaukka saisi maksaa tästä kalliin hinnan, hän saisi kokea osakseen sen saman tuskan, joka nykyään piinasi minua aina kun näin hänet rakastettuni lähettyvillä. Ja Villisielu parka… Hänkin saisi herätä kylmään, värittömään aamuun vielä. Tämä tulisi oppimaan kantapään kautta, miksi minua ei tullut huijata.
Palasin takaisin varjoihin uppoutuneena synkkiin suunnitelmiini. Olin seurannut kaksikkoa rantaan asti, jäänyt pensaikkoon katselemaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi – ja sitten olinkin saanut nähdä jotain, mitä en olisi koskaan eläessäni halunnut silmieni näkevän. Se oli liikaa. Janosin oikeutta – janosin kostoa. Ja minä vielä saisin oikeuteni, sillä tiesin Pimeyden Metsän olevan puolellani: se ei suojelisi pettureita.
Ajatuksissani olin kulkenut melkein rajalle asti. Päiväkin oli kulunut melkein silmänräpäyksessä, pian kissat leirissä kävisivät levolle, mutta minä en saanut unta. Villisielu ja Lauhalaukka kummittelivat mielessäni. Vasta silloin sain muuta ajateltavaa, kun nenääni tunkeutui vieras, uhkaava löyhkä. Turkkini pörhistyi, sieraimeni laajenivat. Hiivin lähemmäksi matalana, peläten jonkun tai jonkin käyvän kimppuuni hetkenä minä hyvänsä.
Mutta seuraava näky sai jopa minunkin leukani loksahtamaan auki, onneksi se ei sentään yltänyt maahan asti. Useampi nuoren kaksijalan muodostama joukko mekasti Lehtikuusilaaksossa. Ne jahtasivat toisiaan, heittivät kuperkeikkaa, kiljuivat ja huusivat. Voisin vaikka vannoa, että ne olivat perustamassa jonkinlaista leiriä sinne. Minun pitäisi varoittaa tästä muita – se olisi velvollisuuteni klaanin valtuutettuna jäsenenä.
Ja niin lähdin matkaan. Juoksin kuin tuulispää, en antanut kivien tai kantojen olla esteenä. Mutta sitten luisuin pysähdyksiin, kun haistoin tutun tuoksun, joka oli kuitenkin niin vastenmielinen: Lauhalaukka. Mitä nuori soturi täällä teki? Hällä väliä, minulla oli tehtävä suoritettavanani. En saisi antaa hänen viedä tätäkin kunniaa itseltäni.
Mutta sitten loisto idea oli vähällä räjäyttää tajuntani: ehkäpä Lauhalaukka voisikin ottaa kunnian tästä! Tunsin kuinka kasvoni vääntyivät kieroon hymyyn, jonka pohjalla oli katala juoneni. Ehkä velipuoleni ottaisi tästä opikseen eikä tulisi enää tielleni. Nyt minun täytyi vain vielä saada esitykseni kuulostamaan uskottavalta, jotta se typerys nielisi syötin.
Rynnistin Lauhalaukkaa kohti muka pakokauhun valtaamana. Kirjava kolli jännittyi ja näytti valmistautuvan jo taisteluun, kunnes jarrutin ja pysähdyin vain hännänmitan päähän hänen kasvoistaan. Huohotin raskaasti.
”Pentu on pulassa!” rääkäisin toivoakseni tarpeeksi kauhistuneen kuuloisena. ”Kaksijaloilla on kissanpentu! Lehtikuusilaaksossa! Minä kuulin sen pienokaisen itkevän, ja tulin hakemaan apua. Kaksijalkoja on liian monta – en olisi pärjännyt niille yksinäni!” Eihän siellä tietenkään mitään kissanpentua ollut, halusin vain vetää velipuoltani höplästä oikein kunnolla.
”Minä menen edeltä apuun! Tuo muut mukanasi!” Lauhalaukka naukaisi hetken mietittyään ja kiirehti matkaan. Jäin katsomaan hänen peräänsä silmät viiruiksi kavenneina: aina leikkimässä sankaria, niin tyypillistä Lauhalaukkaa.
Sen sijaan, että olisin juossut leiriin ilmoittamaan uhasta, päätinkin lähteä kollin perään. Pidin häneen hyvän välimatkan, jotta tämä ei huomaisi varjostajaansa. Ja kun olin Lehtikuusilaakson reunalla, ehdin juuri parahiksi näkemään, miten Lauhalaukka syöksyi kaksijalkoja kohti. Hän oli täysin kajahtanut!
Mutta sitten tapahtui jotain, mitä en ollut odottanut tapahtuvaksi: yksi kaksijaloista kurottui nappaamaan Lauhalaukasta kiinni inhottavilla kourillaan. Se nosti pelosta lamaantuneen soturin korkealle ilmaan ja sulloi sitten yhdessä kaveriensa kanssa hänet johonkin mustaan asiaan. Kaksijalat pakkasivat loput tavaroistaan matkaansa ja lähtivät pienten metallisten hirviöiden luokse, joiden päällä ne ratsastivat ulos reviiriltämme – Lauhalaukka mukanaan.
Minulta meni hetki käsittää, mitä juuri oli tapahtunut. Olivatko kaksijalat todella vieneet hänet? Enkö näkisi sitä kuvotusta enää koskaan? Tämän täytyi olla lahja itse Pimeyden Metsältä! Vastaus rukouksiini! Mutta miten selittäisin tapahtuneen klaanille? Kaipa minun olisi vain paras kertoa totuus – niin, minun totuuteni.
Lähdin lönköttelemään leiriin päin kaikessa rauhassa, edelleen vähän pyörällä päästäni. En saattanut uskoa tätä todeksi. Lauhalaukka oli oikeasti poissa. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että tämän sulatteluun kuluisi aikaa varmasti päivän tai parin verran.
Kun leiri viimein häämötti edessäpäin, nostin vauhtini juoksuksi ja loihdin kasvoilleni sen saman, järkyttyneen ilmeen, joka oli tehonnut jopa Lauhalaukkaan. Puoleksi syöksyin, puoleksi heittäydyin piikkihernetunnelin läpi aukiolle, jossa kissat keskeyttivät puuhansa ja kääntyivät katsomaan minua päin hämmästyneinä.
Lyyhistyin maahan ja jäin nieleskelemään sanojani vapisten. Heti ensimmäisenä kuulin Villisielun parkaisevan nimeni, sitten hätäisiä askeleita. Tuijotin tyhjin silmin suoraan hänen ohitseen, yrittäen miettiä, miten mutoilisin sen, ettei Lauhalaukka ollut enää riesanani.
”K-kaksijalat veivät Lauhalaukan, ne olivat Lehtikuusilaaksossa. Yritin kieltää häntä menemästä sinne, sanoin että on liian vaarallista yrittää häätää niitä omin päin, ja että tarvitsisimme apuvoimia. M-mutta hän oli itsepäinen ja meni silti sinne, ja sitten näin, kuinka ne…” Ääneni hiipui olemattomiin. Kissat supisivat ympärilläni, ja kuulin kuinka Hehkuaskel raivasi tietä muiden ohitse päästämään luokseni. Naaras auttoi minut ylös yhdessä Villisielun kanssa ja he saattoivat minut aukion poikki parantajan pesälle, jossa minut käskettiin makuulleen sammaleille.
Lauhalaukan aikakausi olisi ohi, tervetuloa vanhat hyvät ajat. Niitä ollaankin kaivattu.
//Villi?
//827 sanaa
