Kaamospentu
Kirjoittaja: Aura
Kaamospentu riekkui isänsä jaloissa. Kolli oli saanut emoltaan luvan lähteä Turmaloikan mukana aukiolle ja kaiken lisäksi Myrskypentu oli ollut vielä unilla, joten kolli oli saanut lähteä isänsä kanssa aivan kaksin aukiolle. Pentu teki pieniä hyökkäyksiä isänsä käpäliä kohti ja lähti sitten juoksemaan Turmaloikkaa karkuun.
”Et saa minua kiinni, kurja eloklaanilainen!” Kaamospentu kiljaisi ja väisteli Turmaloikkaa, joka löntysteli liioitellun hitaasti.
”Minä olen Kaamostähti ja käsken sinua alistumaan minulle!” Kaamospentu naukaisi ja kääntyi isänsä puoleen.
”Kumarra minulle!” pentu vaati ”eloklaanilaiselta” ja virnisti isälleen tyytyväisenä, kun Turmaloikka teki kumartavan eleen pojalleen. Kaamospennun kasvoille levisi tyytyväinen ilme ja hän istahti isänsä eteen. Kollikissan häntä heilui iloisena ja topakkana, hän tunsi tyytyväisyyttä, kun tabbykuvioinen kolli oli totellut häntä. Se tuntui pennusta hyvältä, vallassa olo kiehtoi pentua. Kaamospentu tökkäsi Turmaloikkaa jalkaan, hän halusi jo takaisin pentutarhaan, sillä ei jaksanut enää leikkiä isänsä kanssa.
”Isä, minä haluan jo takaisin pentutarhaan! Aion näyttää kaikille minun uudet taisteluliikkeeni”, Kaamospentu maukaisi pontevana ja Turmaloikka hymähti pojalleen, joka oli jo lähtenyt juoksemaan kohti pentutarhan suuaukkoa. Kaamospentu oli päättänyt opetella parhaaksi taistelijaksi ja se hänestä todella tulisi! Pentu jarrutti ennen pesään menoa ja kääntyi vielä Turmaloikan puoleen.
”Heippa isä!” Kaamospentu kiljaisi vielä ja nyrpisti nenäänsä käännyttyään pentutarhan puoleen. Voisipa isä viettää heidän kanssaan aina aikaa! Miksi toisen piti lähteä, mikä muka nyt oli Kaamospentua tärkeämpää? Ei mikään! Pentu tuhahti itsekseen ja tassutteli pentutarhaan. Heti hänen asteltuaan pentutarhaan, Toivepentu tervehti vanhempaa kollipentua. Kaamospentu mittaili toista katseelleen ja kohotti kuonoaan hieman ylimielisenä. Ehkä hän voisi ottaa selvää olisiko Toivepentu millainen kissa.
”Tervehdys”, Kaamospentu naukaisi ja tassutteli lähemmäs. Tarpeeksi lähelle päästyään hän pyyhki pölystä hieman likaantuneet käpälänsä pesätoverinsa turkkiin.
”Noin, nyt käpäläni ovat puhtaammat”, Kaamospentu kommentoi ja lipaisi huuliaan. Pentu piti aina hyvää huolta turkistaan eikä lainkaan sietänyt sen likaantumista. Se tuntui inhottavalta, olihan hänellä niin nätti turkki!
“Haluatko tehdä jotain yhdessä kanssani?” Toivepentu kysyi Kaamospennulta ja katsahti kollin turkkiin. Kaamospentu virnisti kollille ja nyökkäsi hetken pohtimisensa jälkeen.
”Minä voin näyttää sinulle erään todella siistin asian, jos haet minulle riistaa”, kollikissa sanahti ja katsoi Toivepentua odottavana. Toisen olisi paras hakea hänelle syötävää, Kaamospentu alkoi olla nälkäinen!
”Äläkä vain hae mitään matelijan kaltaista, minä en todellakaan koske niihin. Mieleni ei myöskään tee hiirtä tai lintua, tuo minulle jotain muuta”, Kaamospentu jatkoi ja suki turkkiaan muutaman kerran hieman kömpelösti. Kaamospentu kohotti kulmaansa, kun Toivepentu ei ollut vielä lähtenyt kohti tuoresaaliskasaa.
”No, mitä sinä siinä vielä tapitat? Hopi hopi, minulla on nälkä! Etkö haluakaan nähdä sitä maailman siisteintä juttua?” kollikissa naukaisi jo närkästyneempänä. Hän ei sietänyt sitä, kun muut eivät totelleet häntä. Sitä tapahtui aika usein, sillä Pimentovarjo ei alistunut hänen tahtoonsa ja kollista se tuntui ärsyttävältä, vaikka hän emoaan kunnioittikin.
//Toive?
