Jääviilto
Kirjoittaja: Elandra
Jääviilto joutui odottamaan hetken, ennen kuin kaksi pentua kipittivät hänen luokseen kaatuneen kuusen taakse. Paikka oli rauhallinen tähän aikaan illasta, eikä kuusen takana ollut muita kissoja. Jos pennut alkaisivat metelöidä, vesiputouksen pauhu hyvällä tuurilla peittäisi ainakin osan huudoista alleen. Se oli erinomainen paikka antaa pentujen oppia, etteivät heidänlaisensa kakarat saaneet komennella Jääviiltoa. Kolli pudotti kävyn jalkojensa juureen ja katseli kahta pentua. Harmaaraidallinen pentu istui alas vaaleanharmaan sisarensa vierelle. Punaruskea soturi ei tiennyt kaksikon nimiä, eikä hän oikeastaan edes välittänyt tietää. Jatkossa pennut oppisivat varmasti pysymään kaukana hänestä!
”Se on meidän käpymme, anna se takaisin”, raidallinen pentu sanoi uhmakkaasti ja luimisti korviaan. Pennun säälittävä yritys komennella Jääviiltoa sai soturin ärsyyntymään entisestään. Toki pennun esitys oli äärimmäisen huvittavaa, mutta myös raivostuttavaa. Pentujen olisi pitänyt osoittaa kunnioitusta Jääviillolle, joka sentään oli klaanin parhain soturi!
”Tule hakemaan”, Jääviilto toisti jo aiemmin sanomansa tyytyväisesti myhäillen. Kun raidallinen pentu lähti harppomaan vihaisena punaruskeaa soturia kohti, Jääviilto heilautti etukäpäläänsä niin, että se osui käpyyn. Käpy lähti kierimään vauhdilla leirin tasaista kivipohjaa pitkin kohti lampea. Raidallinen pentu jähmettyi hetkeksi, mutta tuo sai pian vauhtia käpäliinsä. Pentu teki säälittävän syöksyn kohti käpyä, joka oli arvatenkin häntä nopeampi ja molskahti lampeen.
Jääviilto silmäili tyytyväisesti virnuillen pentujen reaktioita. Raidallinen naaras oli yhä selkä Jääviiltoa päin, joten soturi ei kyennyt näkemään tämän ilmettä. Vaaleanharmaa pennun ilmeen kolli sen sijaan näki – ja oikein hyvin näkikin. Pentu katsoi äimistyneenä suu auki lammen suuntaan. Aivan yllättäen raidallinen pentu käännähti ympäri ja katsoi järkyttyneenä Jääviiltoa.
”Voi ei, miten siinä noin pääsi käymään?” soturi huokaisi muka harmissaan, muttei voinut lakata virnuilemasta.
”Mitä sinä luulet tekeväsi?!” pentu sihisi karvat ja häntä pystyssä, ”hae se takaisin, nyt heti!” Näytti siltä, että myös toinen pentu oli saanut kerättyä itsensä ja tämän kasvoille oli piirtynyt vihainen ilme.
Jääviillon ilme vakavoitui, tuo otti harppauksen lähemmäs raidallista pentua ja kumartui uhkaavasti tätä kohti.
”Niin siinä käy, kun pienet kakarat luulevat itsestään liikoja. Tämä oli vasta alkua! Jos enää koskaan, ikinä milloinkaan yritätte komennella minua, lupaan lopettaa lyhyet elämänne siihen paikkaan”, Jääviilto ärisi hampaidensa välistä.
//Virta?
