Rosmariinikynsi
Kirjoittaja: Saaga
Pyöräyttelin silmiäni liioittelevasti. Tunsin sydämessäni pientä pistoa, kun kolli sanoi minun olevan “eriskummallinen”. Tiesin, ettei hän oikeasti tarkoittanut sitä, mutta se tuntui silti hiukan pahalta. Jatkoimme kiusoittelua hetken kunnes partion johtaja käski pistää suut suppuun ja heitti vielä päälle pienen saarnan kuinka isojen kissojen piti jo osata käyttäytyä. Vilkaisimme vain toisiamme ja pyöräyttelimme silmiämme hassusti tirskuen ihan pikkuisen. Myönnetään, aika pentumaista, mutta hauskaa!
Jonkin ajan kuluttua siitä, kun olin saanut tietää, että sisareni odotti pentuja oli jo niiden maailmaan saapumisen hetki. Pentujen ihan ensimmäisien päivien aikana olin käynyt ravaamassa pentutarhalle ja takaisin. Jotenkin aina pikkuisia katsellessa tuli hirveän raskaat ajatukset. Tiesin niiden olevan sisareni pentuja, mutta jotenkin vain minua hermostutti ajatus siitä, että ne olivat myös Syöksyaskelen. Syöksyaskel oli kamala kissa. Hän oli satuttanut minun siskoani, enkä edes voinut tehdä asialle mitään. En pelännyt häntä itseni vaan siskoni ja nyt pentujen puolesta. Ei ollut hyvä kasvaa sellaisen isän kanssa. Katsellessani pikkuisia vikiseviä otuksia tiesin, että en itse hankkisi pentuja vielä pitkään aikaan. Eihän minulla ollut ketään kenen kanssa niitä hankkia. Lepakkohuuto tuli heti mieleeni. Yritin työntää kollia pois ajatuksistani ja jatkaa Kamomillapyörteen turkin takkujen selvittämistä, mutta se osoittautui mahdottomaksi. Kollin virne, se kuinka hauskaa meillä oli yhdessä. Se vain jotenkin tuntui oikealta. Väärällä tavalla. Kun ajattelin kissaa johon luotin eniten, mieleeni tuli heti Lepakkohuuto. Kun ajattelin kissaa jonka kanssa oli hauskaa viettää aikaa, mieleeni tuli heti Lepakkohuuto. Kun ajattelin kissaa jonka kanssa minulla oli paljon muistoja yhdessä, mieleeni tuli heti Lepakkohuuto. Kun ajattelin komeinta kollia, mieleeni tuli heti Lepakkohuuto. Tuota viimeistä en olisi saanut ajatella. Eivätkö kuitenkin kaikki valinneet kumppaninsa juuri noiden kriteerien mukaan. Sitä patsi olinhan minä vähän ihastunut häneen. Olin ollut jo kauan. Varsinkin silloin olin tiennyt olevani ihastunut häneen, kun hän oli tunnustanut oman rakkautensa kuumehourissaan.
“Lepakkohuuto! Mennäänkö kävelylle?” huikkasin kollille lähdettyäni pentutarhalta. Hän nyökkäsi ja sydämeni pamppaili kovempaa ajatellessani, että saisimme olla kahden. Hyi minua. Olin niin kliseinen.
“Kyllä se sopii”, hän vastasi ja hölkkäsimme yhdessä leiristä ulos.
“On mukavaa saada raitista ilmaa. Pentutarhassa on niin kamalan tunkkaista ja voisin miltei sanoa asuvani siellä puoliksi nykyään”, huokaisin jatkaen hölköttelyä. Lepakkohuuto pysyi helposti perässä vaikka olikin minua pienempi. Sekin oli hyvää hänessä. Ei tarvinnut tuntea itseään pieneksi tai heikoksi.
“Mitä mieltä olet siitä, että siskollasi on jo pentuja?” kolli kysyi. Sydämeni jysähti ja hidastin hölkkäni kävelyyn. Tästä aiheesta en puhuisi juosten samalla. Se olisi liian outoa.
“En tiedä. Hän olisi saanut miettiä kumppanivalintaansa ehkä hieman pidempään”, huokaisin. Syöksyaskel oli hirveä. Hirvein itseasiassa. Hän satutti – SATUTTI – omaa kumppaniaan. Ei sellainen käynyt päinsä. Heti, kun keksisin miten saada autettua siskoani tekisin sen pikinmiten.
“Mutta eihän siinä mitään väärää ole, jos haluaa pentuja aikaisin. En vain itse ole sillä kannalla”, naurahdin hieman vaivaantuneena. Oli jotenkin vaikeaa puhua pennuista ja vielä Lepakkohuudon kanssa.
//Lepa?
