Tuimakatse
Kirjoittaja: Untuva
// TAISTELUTARINA
Taistelutanner vilisi silmissä etsiessäni uutta vastustajaa. Tuntui, että jokaista jäsentä koski saman aikaisesti jomottaen, ja samalla silti tuntui, ettei olisi ollut mikään vialla. Oli kuitenkin totuus, että aloin muuttumaan väsyneeksi, liikkeeni alkoivat muistuttamaan keskivertosoturia ja huomioni herpaantui täysin turhiin asioihin. Niinpä kiiruhdin syrjemmälle vetämään henkeä, jotta seuraava vastustaja ei saisi mitään armopaloja. Ihmettelin, kuinka sain olla rauhassa. Ehkä se johtui siitä, että jokaisella oli tassunsa täynnä muutenkin. Huomasin, kuinka kissoja raahattiin parantajan hoiviin jo, enkä voinut olla miettimättä minkälainen työmaa odottaisi, kun palaisimme kaikki leiriin. Kehossani oli naarmuja siellä täällä ja irronneita karvatuppoja näkyi ympärillä, mutten uskonut kenenkään vahingoittaneen kehoani sen pahemmin. Mitä pidempään olin paikallani, sitä enemmän naarmuja alkoi kirvelemään ja ne alkoivat ilmoittamaan polttavammalla jomotuksella itsestään. Päätin rykäistä itseni neljälle jalalle ja lähteä etsimään sitä miksi täällä oltiin.
Valkoinen kolli ilmestyi eteeni pysähtyen, melkein kuin hänet olisi pakotettu siihen töksähtämään, vaikka pysähdys oli muuten varsin sulava. Kollilla oli ruosteen värisiä merkkejä kasvoissa ja hännässä, tämän lisäksi korvakin oli saanut väriä. Eloklaanilaisen keltaisissa silmissä leiskui jokin, ja se jokin hyökkäsi kohti. Soturi vaikutti huomattavasti nuoremmalta, ja hänen taistelutaidoissaan ei ollut paljoa kehuttavaa. Pian keskikokoinen kissa huomasikin jäävänsä alakynteen, kun olimme ehtineet jo hetken ottaa mittaa toisistamme. Sähisten tuo taisteli, eikä ainakaan luovuttanut. Kenties pelkkä tarmo sai kollin pysymään taistelussa. Minä kuitenkin hieman jo väsyneenäkin jaksoin antaa toiselle kunnolla takaisin. Loikkasin tämän niskaan kiinni ja suorastaan retuutin eloklaanilaista hampaissani. Räpiköiden kissa yritti lopettaa toimeni – kuitenkin siinä onnistumatta. Riuhtaisten heitin soturin maahan ja olin lähtemässä tämän perään aikeinani iskeä tätä vatsaan, mutta toinen nousi salamannopeasti ylös ja samalla istumalta käänsi selkänsä lähtien pakoon. Murahtaen lähdin perään, eikä kolli ollut paljoa minua nopeampi. Sekametsässä tuo päätti paeta puuhun, mutta hän ei tiennytkään minun olevan ihan etevä kiipeilijä. Valkoturkkinen yritti kaikin voimin kivuta korkeammalle ja minä jahtasin hänen perässään kuin mitäkin pakoon yrittävää oravaa. Nopea lipsahdus yhdestä oksasta ja valkoisen ja ruosteen värinen sekamelska romahti ohitseni mätkähtäen maahan. Kovaääninen ulvaisu vihlaisi korviani, ja se herätti kollin eloklaanilaistovereiden huomion, sillä pian he olivat jo toista auttamassa.
”Se voi olla murtunut! Viedään Mehiläislento äkkiä syrjään!” eloklaanilainen jakeli kahdelle muulle ohjeita, jotka lähtivät kuljettamaan kollia poispäin taistelutantereelta. Mehiläislento piti toista etutassuaan hieman luonnottomassa asennossa ja ilmeestä päätellen mahtoi tehdä kipeää. Yksi eloklaanilaisista oli jäänyt puun alapuolelle vahtimaan ja minä kipusinkin alas hänen taisteluseurakseen. Kenties hän halusi myös samanlaisen käsittelyn.
KP-boosti käytössä
