Sulkavirta
Kirjoittaja: Elandra
//TAISTELUTARINA (363 sanaa taistelusanoja, eli 3TaP(koska tuplataistelupisteet niin 6TaP))
Sulkavirta istui leirin pääaukion laidalla ja katseli haikeana kuolonklaanilaisten touhuja. Lokkipennusta oli tullut neljäsosakuu sitten oppilas ja Sulkavirran oli hyvin vaikeaa hyväksyä sitä. Tuntui pahalta olla erossa ainoasta pennusta, jota naaras halusi epätoivoisesti suojella kaikilta maailman vaaroilta. Mutta Sulkavirta kyllä luotti Pimentovarjoon, josta Henkäystähti oli tehnyt Lokkitassun mestarin. Hänen seurassaan harmaavalkoinen kolli olisi taatusti turvassa. Siitä huolimatta pelko ja ikävä kaihersivat naaraan mieltä kaiken ajan, kun hän joutui olemaan pojastaan erossa. Lokkitassu oli kaikki mitä raidallisella soturilla oli jäljellä, eikä hän kestäisi ajatustakaan siitä, että menettäisi hänet. Sulkavirta ravisteli päätään, yrittäen työntää ikävät ajatukset pois mielestään. Hänen kellertävä katseensa nousi lumen peittämästä maasta kahteen kissaan, jotka lähestyivät häntä. Sinilinnun kasvoilla oli pieni, mutta melko kehno hymy ja Sähkötuhon ilme oli kylmä kuin mikä, aivan kuten lähes aina. Sulkavirran kasvoille levisi hento hymy ja ikävät ajatukset siirtyivät heti suoraan.
”Hei, mitäs te touhuatte?” Sulkavirta esitti rennosti kysymyksen pentuetovereilleen. Sinilintu vilkaisi Sähkötuhoa, kuin siirtäen vastausvelvollisuuden hänelle. Raidallinen soturi istahti alas ja sipaisi kielellään rintakarvojaan ennen kuin vastasi Sulkavirran kysymykseen.
”Ajattelimme vain lähteä kävelylle. Lähdetkö sinäkin mukaamme?” harmaa soturi kysyi ja väläytti sisarellaan virnistyksen. Sulkavirta ei ollut koskaan harkinnutkaan jättäytyvänsä pois sisarustensa suunnitelmista, mutta nyt oli ensimmäinen kerta kun niin kävi. Harmaanruskea naaras katsahti mietteliäänä taivaalla olevaa aurinkoa. Se oli ohittanut huippunsa jo hyvän aikaa sitten, eli Lokkitassu palaisi pian harjoituksista leiriin… Sulkavirta olisi halunnut olla poikaansa vastasssa leirissä.. Naaras kuitenkin nyökkäsi sisaruksilleen. Hän ehtisi kyllä olla poikansa kanssa kävelyn jälkeenkin.
”Tietysti, en jäisi pois mistään hinnasta”, naaras vakuutti hymyillen. Sähkötuho nyökäytti vakavailmeisenä päätään ja viittoi siskonsa perässään kohti leirin uloskäyntiä.
”Minne me menemme?” Sulkavirta kysyi heti, kun kolmikko pääsi ulos leiristä. Leiriä vartioiva Lehtituuli oli päästänyt soturit noin vain ulos, sillä heistä jokainen oli puhdasverisiä kuolonklaanilaisia. Moinen erittely inhotti Sulkavirtaa, mutta hänellä ei ollut varaa valittaa. Hän ja Lokkitassu olivat saaneet kodin Kuolonklaanista, vaikka Lokkitassun isä olikin ollut vain puoleksi kuolonklaanilainen. Henkäystähti oli ollut armollinen antaessaan heidän jäädä klaaniin, joten Sulkavirta koki olevansa isälleen velkaa sen, ettei hän vastustaisi isänsä suunnitelmia.
”Lehtikuusilaaksoon?” Sinilintu ehdotti reippaalla äänellä, ”tai sitten etelään, koska sieltä saattaisi löytyä lintuja, jotka ovat saapuneet jo Lehtikadon jälkeen takaisin.” Sulkavirta irvisti hyväntahtoisesti:
”Tai sitten me voisimme käydä Eloklaanin rajalla.” Sinilintu katsahti sisartaan ja pyöräytti silmiään.
”Olitkin päättänyt sen jo valmiiksi”, valkea naaras tokaisi hieman happamalla äänellä, mutta nyökäytti kuitenkin päätään, ”kyllä sekin minulle sopii.”
Myöskään Sähkötuholla ei ollut mitään sitä vastaan, joten kolmikko otti heti suunnakseen Eloklaanin rajan. Vaikka Eloklaanin ja Kuolonklaanin välit olivatkin sodan vuoksi hyvin kireät, salaa Sulkavirta toivoi heidän kohtaavan eloklaanilaisia… Ruskalintu oli varttunut Eloklaanissa miltei koko ikänsä, joten naaraan mielestä kollin entisillä klaanitovereilla oli oikeus tietää hänen kuolemastaan. Kaiken lisäksi Ruskalinnun isä Lauhalaukka oli myös Eloklaanin jäsen. Hänen täytyisi saada tietää totuus siitä, että hänen poikansa oli kuollut ja että Ruskalinnulla oli poika Kuolonklaanissa.
Eloklaanin raja häämötti sisaruskolmikon edessä, ja Sulkavirta alkoi heti haaveilla rajan ylittämisestä. Hän kuitenkin totesi nopeasti mielessään ajatuksen olevan typerä. Se aiheuttaisi turhaa riitaa ja Henkäystähti tuskin pitäisi siitä. Sulkavirran katse pyyhki avointa nummimaisemaa. He olivat sillä kohdalla, jossa naaras oli ensimmäistä kertaa tavannut kumppaninsa. Hento hymy nousi Sulkavirran kasvoille, kun hän ajattelikaan sitä, miten sitkeästi oranssi kolli oli jäänyt hänen mieleensä heti ensitapaamisen jälkeen.
”Hei! Älä ylitä rajaa!” huudahdus sai Sulkavirran säikähtämään. Hänen kellertävän vihreä katseensa kääntyi salamannopeasti Sähkötuhoon. Sulkavirta ei ollut edes tajunnut, että hänen käpälänsä olivat lähteneet oikeasti viemään häntä paikkaan, jossa hän oli kohdannut Ruskalinnun ensimmäistä kertaa, eli Eloklaanin reviirille. Naaras ravisteli päätään ja kääntyi nopeasti ympäri. Hän oli astunut vain muutamalla askeleella rajan yli, joten hän kuvitteli olevansa turvassa.
“Huh, olinpas minä ajatuksissani”, Sulkavirta sopersi nolona pentuetovereilleen ja irvisti pahoitellen. Ennen kuin sisarukset ehtivät vastata mitään, Sulkavirta kuuli lähestyviä askeleita Eloklaanin reviirillä olevan pensaan luota. Naaras katsahti tulijan suuntaan, mutta yllätyksekseen näkikin kolme kissaa. Joukon johdossa oli hopeanharmaa tabbykuvioinen naaras ja hänen kannoillaan kulki kaksi kollia, joista toinen omasi punertavan raidallisen turkin ja toisen turkki oli vitivalkoinen.
“Me näimme, kun ylitit rajan”, punertava kolli naukaisi. Tabbykuvioinen naaras loi varovaisen katseen klaanitoveriinsa, mutta pysyi vaiti. Valkean kollin ilme taas oli aivan mitäänsanomaton. Sulkavirta ei osannut ollenkaan sanoa, oliko kolli vihainen vai hyväntuulinen. Sulkavirran mielestä valkea kolli näytti siltä, kuin hän ei olisi välittänyt lainkaan tilanteesta.
“Se oli vahinko, ei minun ollut ollenkaan tarkoitus”, Sulkavirta avasi suunsa ennen Sähkötuhoa, joka myös näytti olleensa sanomassa jotain. Harmaan tabbykuvioisen naaraan ilme muuttui kireämmäksi.
“Niin ne kaikki sanovat”, naaras tiuskaisi tylyllä äänellä. Sulkavirran katse kääntyi Sähkötuhon ja Sinilinnun puoleen. Soturin kellertävän vihreissä silmissä oli katse, joka suorastaan huusi pentuetovereiltaan apua. Hän oli tahtomattaan joutunut tilanteeseen, johon ei suinkaan ollut tarkoitus joutua. Sähkötuho astui askeleen eteenpäin, mutta juuri sillä hetkellä Sulkavirta keksi, miten voisi selittää tilanteen eloklaanilaisille rauhanomaisesti.
“Minä puhun totta! Minun kumppanini oli ennen eloklaanilainen, ja samoin hänen isänsä! Oletteko te nähneet häntä? Hänen nimensä on Lauhalaukka”, Sulkavirta selitti ja toivoi eloklaanilaisten olevan sen verran järkeviä, että he uskoisivat häntä. Kenties samalla naaras saisi mahdollisuuden tavata Ruskalinnun isän ja kertoa tälle hänen poikansa kohtalosta.. Tabbykuvioisen naaraskissan kasvoille piirtyi vihastunut ilme, kun hän vilkaisi klaanitovereitaan. Punertava kolli näytti hieman yllättyneeltä, mutta ei yhtä vihaiselta kuin hänen edellään seisova naaraskissa.
“Ruskalintu on vaihtanut puolta! Hän on liittynyt vihollistemme puolelle!” naaras sähisi klaanitovereilleen, mutta koska kuolonklaanilaiset olivat niin lähellä, myös he kuulivat naaraan sanat. Sulkavirran silmät suurenivat epäuskoisina. Oliko hän kuullut oikein? Ennen kuin naarassoturi ennätti korjata eloklaanilaisen sanoja, hopeanharmaa kissa teki nopean syöksähdyksen eteenpäin; suoraan rajan yli ja Sulkavirran kimppuun.
“Apua!” kuolonklaanilainen parkaisi, kun Eloklaanin soturi kaatoi hänet maahan. *Ei! Ei tämän näin pitänyt mennä!* Sulkavirta ajatteli epätoivoisena hopeanharmaan naaraskissan iskevän iskuja vasten soturin kasvoja. Harmaanruskea naaras kuuli, kuinka taistelu alkoi hänen ympärillään. Hän ummisti silmänsä ja väisteli parhaansa mukaan edessään seisovaa raivopäistä eloklaanilaista. Sulkavirta ei päässyt minnekään, sillä hän makasi hangessa selällään vihollinen edessään.
“Sähkötuho, Sinilintu, auttakaa!” naaras yritti huutaa pentuetovereitaan apuun, jotta taistelusta voisi tulla edes vähän tasaväkinen.
