Pähkinäkorva
Kirjoittaja: Ron
Olin vaeltanut rajan tuntumassa jo ties kuinka kauan. Aurinko oli jo laskemaan päin, mikä rauhoitti mieltäni siitä, että voisin mahdollisesti Minttuliekin tavatessani olla vain hänen kanssaan. Tuskin kukaan tervejärkinen klaanikissa partioisi rajalla yöllä ilman mitään syytä. Tämän ajattelu tuotti epäilyksen tuntumaa rinnassani. Olinko vain epätoivoinen ja tyhmä? Tunnistaisiko Minttuliekki minua, jos hän yllättäen eteeni tupsahtaisi? Muistaisiko hän edes Pähkinäkorvaa? Jos muistaisi, olisiko muistot kielteissävytteisiä? Inhotusta tuottavia, likaisia mielikuvia?
Olenko minä enää se Pähkinäkorva, Minttuliekin kontrollifriikki, mutta hieman hönähtävä ystävä? Ehkä nimenomaan torjutuksi tuleminen, painava ikävä ja mahdollinen katkeroituminen on tehnyt minusta vain toisen kissan perään kuolaavan haisevan kääkän. Olo ei ainakaan tuntunut samalta, kuin mitä ennen. Jäseniäni olisi alkanut jomottaa kylmästä ajat sitten niin, etten olisi kyennyt enää kävelemään päättömästi rajalla. En kuitenkaan tuntenut mitään sen kummempaa, muuta kuin tyhjää ja ehkä vienon tuulenvireen tuivertavan päälakeni yli. Enhän minä ole edes syönyt, miten minä enää pysyn jalkeilla? Kuinka minusta tuli tällainen? Voi minua haaskalintua. Nyt pääni oli sekoittamassa minua, niinkuin entisaikaan. En edes ollut osannut iloita siitä, että yliajattelevat aivoni olivat pysähtyneet, ken tietää kuinka pitkäksi aikaa.
Sitten kuulin jotain. Kuulin äänen etäältä, ja valpastuin. Ääni kuului todennäköisimmin kissalle. Se kuului läheltä rajan tuntumaa, eikä se muistuttanut ainakaan linnun kaavanmukaista sirkutusta tai laulua tai toisten otusten hurjia huuteluita. Ääni oli kysyvä, epätasainen. Se kutsui minua nimellä, jonka olin jo ollut unohtaa.
”Pähkinäkorva?”
Jokin viluinen kulki selkärankaani pitkin. Se herätti uinuksissa olleet lihakseni, haukoin happea, valmiina kiihtymään onnesta.
”Oletko täällä?”
Minttuliekki. Hänen äänestään en voinut erehtyä.
Olin lähteä juoksuun, mutta ponkaiseminen eteenpäin ei tuntunut kelpaavan turtuneen tuntoisille jäsenilleni. Lähdin siis varmaan kävelyyn. Tullessani lähemmäs varmistuin enemmän ja enemmän siitä, että kuulin Minttuliekin. Lopulta pääsin näkemään hänet. Sen paksun punertavan karvapeitteen. Vilaukselta ne lumoavat, syvänsiniset silmät. Hän näytti upealta, juuri sellaisena millaisena olin hänet onnistunut muistamaan. Kun hän näki minut, pysähtyneenä aloilleni jonkin matkan päähän hänestä, naaras hätkähti. Hänen selkänsä miltei meni käyrälle.
”Minttuliekki”, Nostin hänelle korviani. Kurkkuani kirpaisi hieman, kun tervehdin Minttuliekkiä, mutta olin liian häkeltynyt välittääkseni. Minttuliekki näytti nyt rentoutuvan hitusen.
//Minttu?
331 sanaa
