Orvokkisydän
Kirjoittaja: Ruska
”Sietääkin he ovat nimittäin hyvän mestarin arvoisia pikku soturin alkuja!” Lumikkoviiksi totesi hymyillen. ”Mutta taidankin tästä mennä ulos saalistamaan”, hän jatkoi,ja nousi seisomaan. ”Mene vain, vaikka olitkin juuri saalistamassa. On kyllä hyvä kun saalistat näin ahkerasti Kuolonklaanille. Hauskaa saalistus retkeä!” huikkasin Lumikkoviiksen perään, näin vain hännänpään vilauksen. Huokaisin ja katsahdin Mäntyviikseä hymyillen. ”Nykyään pentutarhassa on tylsää, kun omat pennut ovat jossain päin leiriä, eikä täällä ole muita kuningattaria kuin sinä”, totesin hiljaa huokaisten. ”Ei sinun täällä kauaa enää tarvitse jumittaa, pennut ovat jo niin isoja, että he pääsevät pian oppilaiksi”, Mäntyviiksi lohdutti sydämömellisesti. ”Niin se on totta, he ovat kasvaneet paljon, liiankin paljon. Olen heistä ylpeä, mutta olen huolissani Toivepennusta”, sanoin hiukan huolestuneesti ja katsoin Mäntyviikseä silmiin. ”Miksi olet huolissasi Toivepennusta? Hän näyttää hyvinvoivalta”, Mäntyviiksi kysyi muuttuen itsekkin huolestuneen iloiseksi. ”No, hän on niin pieni verrattuna veljeensä. Pelkään ettei hän pärjää oppilaana”, totesin huolestuneesti. ”Kyllä hän pärjää, Pyräkkätassukin on pieni ja hän pärjää mainiosti”, Mäntyviiksi vastasi lohduttavasti. ”Olet oikeassa, huolehdin liikaa pennuistani. He pärjäävät oikein mainiosti, huolehdin turhaan. He voisivat jo kyllä tulla nopeasti oppilaiksi, kaipaan raitista ilmaa, saalistamista ja metsässä juoksemista”, sanoin haaveilevasti ja hengitin syvään pentutarhan hiukan tunkkaista ilmaa. ”Ymmärrän hyvin”, Mäntyviiksi sanoi ja otti mukavamman asennon. Nyt on ehkä jo aika ottaa nokoset. Otin mukavan makuuasennon ja tuijotin pentutarhan seinää. Ja pian nukahdin syvään uneen.
