Virtatassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Olisin voinut jatkaa vääntöä erakkotaustaisen huonommuudesta Lumikkoviiksen vaikka koko päivän, ellei tämä olisi yrittänyt livistää paikalta samaan aikaan, kun sisareni sattui osumaan näkökenttääni. Vaaleanharmaa naaras näkyi olevan yksin, ja näin tilaisuuteni koittaneen – nyt Matotassu ei voisi tulla häiritsemään kahdenkeskistä aikaamme!
“Ihan miten vain, kuraverinen, mene sitten”, tuhahdin Lumikkoviikselle, enkä enää edes katsonut häneen päin, sillä huomioni oli täysin kiinnittynyt Kyyhkytassuun. “Mene jonnekin, missä et ole rumentamassa maisemaa.” Sen jälkeen tassutin häntä korkealla ilmassa liehuen pentuetoverini luokse, joka oli myöskin huomannut minut ja pysähtynyt odottamaan, että pääsisin hänen kohdalleen.
“Missä sinä olet ollut koko päivän?” töksäytin kysymyksen siskolleni.
“Harjoituksissa koko aamun, ja sen jälkeen siivoamassa pentutarhaa Matotassun kanssa”, vaaleanharmaa oppilas vastasi häntäänsä huiskauttaen.
“Missä juro juoksupoikamme luuraa nyt?” Vilkuilin ympärilleni, ja huojennuksekseni en nähnyt likaisenvalkoista kollia vilaukseltakaan missään. En kaivannut häntä juuri nyt pyörimään lähellemme, kun yritin käydä keskustelua rauhassa armaan siskoni kanssa.
“Hän lähti partioon”, Kyyhkytassu vastasi. Hänen katseensa käväisi jossain takanani olevassa. “Mitä sinä Lumikkoviiksen kanssa juttelit?”
Nauruntuhahdus pääsi nenäni kautta. “Hän törmäsi minuun ja yritti pahoitella. Minä näytin hänelle, missä hänen kaltaistensa paikka on klaanin hierarkiassa.”
Kyyhkytassu virnisti. “Oletan, että hän on yhtä säälittävä nyhverö kuin tyttärensäkin?”
“Ainakin hän on nenäkkäämpi kuin Taivastassu”, nyrpistin nenääni, nostin toista etutassuani nuolaistakseni sitä ja pyyhin sillä sen jälkeen korvantaustojani. “Taivastassu on sentään oppinut, ettei hänen kannata vikistä vastaan, mutta Lumikkoviiksi kovasti uskoo, että heillä on yhtäläinen oikeus olla Kuolonklaanissa kuten meillä puhdasverisillä. Ja ketunjätökset sille!”
Kyyhkytassu nauroi ja pudisteli päätään. “Uskomatonta!” hän tirskui. Sitten hänen silmänsä syttyivät, kun hän ryhtyi yhtäkkiä kertomaan minulle Matotassun kanssa tekemästään jäynästä: “Minä ja Matotassu piilotimme eilen Taivastassun vuoteeseen lunta sammalten alle! Se oli minun ideani, mutta Matotassu hoiti toteutuksen. Mahtoi olla märät unet.” Sisareni hykerrellessä naurusta omalle jutulleen, en voinut olla takertumatta siihen, miten erityisen lämpimästi tämä puhui Matotassusta. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta – joskus kieliä vaihtaessammekin naaras oli saattanut höpistä niitä näitä siitä, mitä Matotassu oli tehnyt tai sanonut joskus, mikä oli minusta hieman outoa, sillä ei kolli ikinä avannut suutaan minun seurassani.
Yritin vaihtaa puheenaiheen pois Matotassusta: “Voisimme illalla kinuta Kylmäliekkiä viemään meidät ulos kävelylle. Hän on niin nössö, ettei varmasti kehtaa kieltäytyä, jos me kysymme! Voimmehan aina vedota siihen, että isoisämme on klaanin päällikkö.”
“Muuten kyllä, mutta ehdin jo sopia Matotassun kanssa, että harjoittelisimme illalla yhdessä taistelua.” Kyyhkytassun siirteli tassujaan vaivaantuneena, ja huomasin, miten hänen äänensä pehmeni taas, kun hän puhui kollista. Siristin silmiäni epäilevästi.
“Olet ollut viime aikoina paljon Matotassun kanssa”, huomautin hieman kireällä äänensävyllä. “Etkö voisi välillä pitää taukoa hänen seurastaan? Loppujen lopuksi hänhän on pelkkä juoksupoika – ei yhtään enempää tai vähempää.”
Kyyhkytassun ilme terävöityi, ja hänen häntänsä alkoi nytkyä puolelta toiselle turhautuneesti. Tunsin ärtymykseni kasvavan joka hetki – olinko osunut muka arkaan paikkaan?
“Matotassu on enemmänkin kuin pelkkä juoksupoika, Virtatassu”, sisareni vastasi, ja hänen ääneensä oli nyt tullut hieman varoittava sävy, joka sai niskakarvani pörhistymään. “Ilman häntä emme pystyisi toteuttamaan suurinta osaa jäynistämme. Hän uhraa oman nahkansa meidän vuoksemme. Eikö se merkkaa sinulle mitään?”
“Miksi pitäisi merkata?” sihahdin takaisin ja kumarruin lähemmäs siskoani hännänpää maata raivokkaasti pyyhkien. “Merkkaako se muka sinulle?”
“Entä jos merkkaakin?” Kyyhkytassu ei irrottanutta tuimaa katsettaan omastani. Ilma välillämme tuntui ihan säkenöivän näkymättömästä jännitteestä. “En tiedä, oletko vielä edes lapsellisuuksiltasi miettinyt koko asiaa, mutta me olemme pian soturi-ikäisiä. Kunnon soturi hankkii itselleen hyvän kumppanin, ja olen alustavasti suunnitellut ryhtyväni Matotassun kumppaniksi, kun saamme soturinimemme.”
Tuijotin Kyyhkytassua ällistyneenä. Oliko hän tosissaan aikeissa ryhtyä kaikista kissoista juuri Matotassun kumppaniksi? Aivan älytöntä!
“Et voi olla tosissasi”, henkäisin ja horjahdin kauemmaksi siskostani. “Matotassun kanssa?!” Kyyhkytassu läimäisi häntänsä suulleni, ja minä työnsin sen tassuillani syrjään.
“Ei tarvitse kailottaa siitä koko klaanille”, pentuetoverini tiuskaisi. “Tosiasia on kuitenkin se, että sotureina meidän odotetaan palvelevan klaaniamme kaikin mahdollisin tavoin. Puhdasverisen kumppanin ja jälkikasvujen hankkiminen kuuluu myös niihin.”
Tiesin, että Kyyhkytassu oli oikeassa, mutta jotenkin minun oli vaikea hyväksyä sitä. Tähän asti olin keskittynyt vain omien henkilökohtaisten kaunojeni takaisin maksamiseen, ja mielen vieressäni oli hädin tuskin käväissyt ajatus kumppanin saati pentujen hankkimisesta. En ollut tajunnut, että siskoni oli tosissaan ajatellut tulevaisuuttaan näin pitkälle. Mutta toisaalta, oman kokemukseni perusteella Kuolonklaanissa oli tällä hetkellä hyvin vähän jos ollenkaan hyviä kumppaniehdokkaita, joten asia ei ollut ollut mielestäni niin ajankohtainen.
“Sinuna alkaisin myös pohtia mahdollisia kumppanivaihtoehtoja hyvissä ajoin”, Kyyhkytassu sanoi sitten, eikä hän kuulostanut enää yhtään kärkkäältä. Naaraan ilmekin oli muuttunut pehmeämmäksi, ja hän laski häntänsä lavoilleni toverillisesti. “Emme ole oppilaita ikuisesti.”
Sen jälkeen hän nousi ylös ja tassutti pois luotani. Jäin katsomaan hänen peräänsä poissaolevasti, ahdistuksen muodostaessa rintaani painavaa möykkyä.
