Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
//PANTTIVANKI
Leimusilmä oli havahtunut hereille painajaisunesta. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun joku meistä kolmessa näki riipiviä unia lähimmäisistämme ja heräsi unesta huutaen. Kuolonklaanilaiset eivät pitäneet siitä, mutta Tähtiklaanin kiitos emme olleet saaneet unistamme rangaistusta.
En ollut enää lainkaan varma, miten kauan olimme maanneet tässä tunkkaisessa loukossa. Tiesin vain sen, että ilman Liljatuulta ja Leimusilmää minä en olisi selvinnyt. Parantajakissojen läsnäolo sai oloni edes ihieman luottavaisemmaksi tulevaisuuden suhteen. Jos olisin ollut yksin, olisin takuulla menettänyt ennemmin tai myöhemmin järkeni lopullisesti.
Rintaani puristi taas, kun ajatukseni liikahtivat tahtomattani kohti Eloklaania ja sodan tapahtumia. En tiennyt mitä klaanitovereilleni oli näiden kuiden aikana tapahtunut, mutta uskoin ja toivoin heidän olevan elossa. Henkäystähti oli antanut sanansa minulle, ja minä luotin raidalliseen kolliin. Hän pitäisi kyllä eloklaanilaiset hengissä ja se olisi kaikkein tärkeintä.
Raskas huokaus tunkeutui ulos suustani, kun ajatukseni siirtyivät Minttuliekkiin ja kaikkiin kuolleisiin eloklaanilaisiin. Oli vaikeaa uskoa, että Minttuliekki todella oli poissa. Minun rakas, kaunis Minttuliekkini. Ajatuskin punaturkkisen soturin tummanpuhuvista silmistä ja kaikista yhdessä viettämistämme hetkistä sai minut surulliseksi. En voinut olla ajattelematta sitä, miten Kortepentu pärjäsi ilman emoaan tai isäänsä. Kun viimeisen kerran olin nähnyt pienen poikani, hän oli maannut onnettomana kuolonklaanilaissotureiden jalkojen juuressa ja miukunut apua, yrittäen etsiä emonsa turvaa sitä löytämättä. Halusin luottaa siihen, että Tähtiklaani huolehti kyllä jokaisesta klaanitoveristani. Kaiken järjen mukaan Kimalaistoive oli ottanut Kortepennun hellään hoivaansa ja huolehti pienokaisesta nyt.
”Mitä sinä mietit?” Liljatuuli kysyi rauhallisella äänellä ja katsoi minua myötätuntoinen ilme kasvoillaan.
”Kortepentua ja Minttuliekkiä, oikeastaan jokaikistä eloklaanilaista”, naukaisin vaimealla äänellä ja kohtasin sisareni meripihkaisen katseen.
”Kortepentu ja muut pärjäävät kyllä. Eloklaanilaiset ovat vahvoja, he kestävät mitä vain. Me tapaamme Minttuliekinkin sitten, kun sen aika on. Hän odottaa meitä esi-isiemme luona”, tummanharmaa naaraskissa vakuutti päätään vienosti nyökytellen. Kuulosti siltä, että parantaja yritti vakuutella myös itseään.
”Niin”, ääneni muuttui hieman kevyemmäksi. Halusin uskoa, että kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Vaikka viime ajat olivat olleet synkät, uskoin paremman tulevaisuuden olevan vielä edessä. Me selviäisimme tästä aivan kuten kaikesta muustakin, ja jonain päivänä saisimme taas nähdä Eloklaanin kukoistavan.
Katseeni kääntyi Liljatuulesta Leimusilmään. Mustavalkea kolli oli kääntänyt katseensa kohti onkalon uloskäyntiä. Parantajaoppilas näytti surkealta.
”Emme saa vajota synkkyyteen”, yritin kuulostaa kannustavammalta osoittaessani tokaisuni Leimusilmälle. Kollikissa käänsi kysyvästi katseensa minun suuntaani.
”Tämä ei ole ikuista, me selviämme tästä kyllä, mutta meidän on pysyttävä vahvoina ja ajateltava positiivisesti”, yritin valaa toivoa klaanitoverihini. Uskoin itse tämän olevan vain väliaikaista ja toivoin kahden muunkin kissan uskovan siihen. Se piti minut pinnalla, jotta en vajoaisi syviin vesiin ja luopuisi itsestäni.
//Leimu?
