Kujekulta
Kujekulta painautui kumppaninsa tuttuun turkkiin ja päästi ilmoille raskaan, turhautuneen huokauksen.
“Muurahaistassu on ihan mahdoton! Onko liian myöhäistä antaa hänet vaikka Kimalaistoiveelle riesaksi?” Kujekulta mutisi, kuin olisi juuri nielaissut kasan ampiaisia. Järviloisteen häntä piirteli Kujekullan selkään kuvioita, mutta ärsyyntynyt naaras huiskaisi kollin hännän alas. “Kujekulta-rakas, hän on vasta pentu. Et sinä voi sanoa meidän pennuista noin”, Järviloiste naukaisi tyypilliseen vakavaan tapaansa. Naaraan suu vääntyi mutruun, kolli oli joskus niin ärsyttävän tosikko!
“Älä viitsi, älä väitä ettetkö sinä menettäisi hermoja jatkuvasti”, Kujekulta tiuskaisi. Miksi Järviloiste ei voinut ymmärtää, että Muurahaistassu koetteli hänen valmiiksi ohuita hermojaan suunnilleen jokaisena päivänä. “Hän on aivan uskomaton valehtelija! Jos minä voisin, antaisin korvatillikan, jos toisenkin-” “Kujekulta, väkivalta ei ole mikään ratkaisu. Ehkä Korppitähden pitäisi pitää hänelle mikään puhuttelu?” soturikolli keskeytti kumppaninsa. “Väkivalta ei ole mikään ratkaisu”, Kujekulta matki kumppaniaan kimeällä äänellä ja puuskaisi vahvistaakseen sanoja. Kolliksi Järviloiste oli turhauttavan vätys eikä Kujekullan tulinen sielu aina osunut yksiin kumppaninsa oman kanssa. Järviloiste ei kuitenkaan reagoinut mitenkään oman kumppaninsa vouhkaamiseen, vaan kollin katse oli tyyni, kuin lehtikadon sydänaikaan jäätynyt järvi – yhtä tasainen. “Oliko vielä muuta vai pitäisikö meidän tehdä jotain, että Muurahaistassu ei jatkaisi valehtelujaan?” naukaisu tuli kollin suusta hieman viileästi ja Kujekullan teki mieli vastata siihen tiuskaisulla, mutta naaras tyytyi vain kohauttamaan olkiaan. “Mene sinä, minua ei kiinnosta jutella Korppitähdelle. Hän petti isän”, Kujekulta mutisi ja käänsi kollille selän lähteäkseen. “Miten te voitte olla Lieskakajon kanssa molemmat yhtä pitkävihaisia?” Järviloiste kysyi yllättäen ja sai Kujekullan pysähtymään. Naaraan rinnassa majaileva sydän alkoi sykkiä kiihtymyksestä yhä vauhdikkaammin ja lopulta naaras kääntyi ympäri. “Mitä sinä sanoit?” Kujekulta kysyi hieman vihaisemmin ja siristeli silmiään. Kuinka Järviloiste kehtasi kääntyä häntä vastaan! “Että sellainen pentu, kuin isänsä”, Järviloiste totesi tylysti. “Sellainen pentu, kuin isänsä.. No siinä tapauksessa oma isäsi oli varmaan koko Eloklaanin uuvuttavin kissa. Olisin minäkin kuollut, että ei tarvitsisi kuunnella tuollaista turhanpäiväistä pätemistä!” Kujekulta sylkäisi ja katsoi kumppaniaan silmät palaen. Vesi sammutti kuitenkin palon nopeasti ja Kujekulta astui häpeissään varovaisesti lähemmäksi, mutta Järviloiste työnsi naaraan voimakkaasti syrjään. Naaras horjahti ja yritti pitää askeleensa, mutta kompastui yllättävän eleen myötä syrjään.
“Tätäkö sinä haluat? Että heittelen sinua pitkin lattioita, puhun tylysti ja sen jälkeen korjaan kaiken flirttailemalla? Katoan näköpiiristäsi ja palaan sitten taas joskus? Luuletko, että minä en ole nähnyt sinua ja sitä erakkonaarasta?” kolli pamautti ja katsoi kumppaniaan tyhjästi.
“Järviloiste.. Mi-minä…” Kujekulta takelteli, mutta kaikki sanat olivat kadonneet hänen mielestään. Anteeksipyyntökään ei tuntunut tarpeeksi hyvältä.
“Anna olla, Kujekulta. Anna olla.” Sen sanottuaan Järviloiste marssi takaisin aukiolle jättäen Kujekullan tuijottamaan kumppaniaan suu ammollaan. Ensimmäistä kertaa elämässään Kujekulta tunsi itsensä täysin sanattomaksi ja ennen kaikkea neuvottomaksi. Tätä hän ei voisi korjata tuomalla tuoresaalista.
