Pikkukaaos
Kirjoittaja: Untuva
Olin juuri lopettelemassa ateriaani Kylmäliekin seurassa. Kolli oli hiljainen ja mikä parasta, hän oli vastakohta veljelleen Jääviillolle. Jos Jääviiltoja olisi yksikin enemmän tässä klaanissa, monen elämästä tulisi paljon vaikeampaa. Kylmäliekki oli kuitenkin ihan mukavaa seuraa. Ei hänen kanssaan paljoa voinut mistään puhua, mutta kaipa minullekin teki hyvää olla välillä hiljaa.
”Pikkukaaos, partioon”, Varjokarvan ääni sai minut hätkähtämään. En ollut huomannut mustan kollin saapuneen vierelleni. Nousin tassuilleni ja nyökkäsin hyvästiksi Kylmäliekille. Lähdin Varjokarvan perään kohti leirin uloskäyntiä. Olin kokonaan unohtanut aurinkohuipun partion, johon minut oli määrätty. En edelleenkään jaksanut innostua rajapartioista. Ne olivat niin pitkästyttäviä metsästyspartioihin verrattuna. Olisin mielelläni käynyt vaikka kuinka useasti saalistamassa, mutta piti minun täyttää velvollisuuksiani myös rajapartioiden kohdalla.
”Vihdoinkin! Olit varmaan jäämässä lepäämään, kun toiset sentään tekevät jotain hyödyllistä. Eikä kyllä mikään ihme olekaan, että väsyy nopeasti noilla pikku käpälillä”, Jääviilto tuhahti, kääntyi terävästi ja katosi uloskäyntiin. Pyöräytin silmiäni. Jääviilto tästä päivästä vielä puuttuikin!
”Älä välitä”, Huurrelilja naukaisi ystävällisesti lähtien ilkeän kollin perään. Hymähdin. Ihan kuin Huurrelilja voisi muka käskeä välittämästä, Hänen pitäisi itsekin tietää, kuinka ilkeä ja ärsyttävä Jääviilto on. Huurrelilja on itsekin pienikokoinen, joten hän on varmasti joutunut jossain välissä punaruskean kollin hampaisiin.
”Ajattelitko jäädä siihen tuijottamaan?” Varjokarva kysyi rauhallisesti. Mustan kollin äänessä kuului rauhallisuus, eikä yhtään samanlaista äänensävyä, mitä Jääviilto käytti aina minulle puhuessaan.
”Anteeksi”, naukaisin ja sujahdin Varjokarvan perässä ulos leiristä. Ilmassa oli ihana tuoksu, jonka sade oli jättänyt raikastaessaan maan. Toisaalta se oli myös häivyttänyt hajumerkkejä, ja kadottanut joidenkin saaliseläimien hajujäljet. Se olematon aluskasvillisuus, mitä Kuolonklaanin reviirillä kasvoi, oli märkää ja onnistui kastelemaan vatsakarvoja. Ongelma ei ollut tietenkään niin suuri Jääviillolla, sillä aluskasvillisuus ei ylettynyt niin hyvin hänen vatsaansa. Siristelin silmiäni ja porasin katseellani suurikokoisen kollin niskaa. Eihän se mihinkään vaikuttanut, mutta ainakin itselle tuli parempi mieli.
Partiossa vauhti oli melko kova. Tietenkin, sillä Jääviilto oli johdossa. Saavuimme rajalle nopeasti, ja kaikki kävivät heti hommiin. Olikin hyvä, että tulimme juuri tälle rajalle, sillä hajumerkit olivat jo melko laimeita sateen jälkeen. Yleensä rajapartioissa tuntui menevän ikuisuus, mutta nyt olimme melkein yhtä nopeasti valmiita, mitä kesti aikaa tulla tänne. Tai sitten se vain tuntui siltä. Tai johtui siitä, että Jääviilto oli pysynyt hiljaa ja keskittynyt siihen, mihin pitikin. Ja hyvä niin.
”Lähdetään takaisin!” punaruskea kolli naukaisi ja lähti muita odottelematta suuntaamaan kohti leiriä. Huokaisten lähdin perään kaksi muuta partion jäsentä takanani. Vauhti oli yhtä reipas tullessa kuin mennessä. Se tarkoitti tietenkin sitä, että pääsisin pian takaisin leiriin sukimaan kosteaa turkkiani. Matkan aikana ehdin jälleen ajatella kaikenlaista. Kuten sitä, miten Jääviilto olikaan saanut oppilaan. Olihan kolli tietenkin taitava taidoiltaan, mutta silti. En tosin tiennyt olisiko minusta paremmaksi mestariksi kuin Jääviilto tai kukaan muukaan klaanista. Mutta samalla odotin innolla, saisinko joskus oppilaan.
//436 sanaa
